Kyökkikieli?

Takuuvarmasti pillastun kuullessani tutkijan lohkaisevan, että ”tutkimustulokset pitää julkaista jollakin sivistyskielellä.”

Toki tieteellinen tutkimus pitää avata laajasti tiedeyhteisön arvioitaviksi. Iltapäivälehtien otsikot eivät määrää tulosten arvoa vaan tiedeyhteisön kritiikki. Siksi tutkimuksen menetelmät ja tulokset pitää julkaista kielellä, jota sadat miljoonat ymmärtävät.

Suomalaisen kulttuurin päivänä sopii pysähtyä suomen kielen äärelle. Englannin puristuksessa moni vähättelee armasta äidinkieltämme. Johtuneeko perisuomalaisesta  ”mitähän elefanttikin minusta ajattelee” –itsetunnosta?

Ei meillä ole syytä nöyristelyyn. Jos olisin ilkeä, mitä en tietenkään halua olla, nostaisin pöydälle ”sivistyskielten” karuimmat saavutukset. Naapurimaita on ryöstetty ja raiskattu enimmäkseen ruotsiksi, englanniksi, ranskaksi, saksaksi ja venäjäksi. Kansanmurhat on tehty muilla kielillä kuin suomeksi. Niin sanotuilla sivistyskielillä Afrikasta on raahattu orjia emämaiden puuvillapelloille ja tehtaisiin. Ja niin edespäin.

1800-luvun alussa suomenkieliset itsekin pitivät äidinkieltään vain ”kyökkikielenä”. Vuosisadan lopulla kielenhuoltajat alkoivat ponnistella kehittääkseen sanavarastoa ja kielioppia myös sivistyksen tarpeisiin. Noista ajoista lähtien Suomen kielellä on tehty hyvää tiedettä ja luotu upeaa kirjallisuutta.

Reformaation merkkivuotena muistelemme niitä sivistystekoja, joilla kirkon piirissä edistettiin suomen kieltä. Pernajan suuri poika ja Lutherin oppilas Mikael Agricola teki uraa uurtavan pohjatyön. Tuntemattomiksi jääneet lukkarit seurakunnissaan johdattivat rahvasta aapisen saloihin. Pappien vetämät rippikoulut valistivat nuorisoa jo silloin, kun koko kansan koulu oli vasta pilkahduksena ”Suomen kansakoulun isän” Uno Cygnaeuksen silmäkulmassa – pappismies muuten hänkin.

Äidinkieli on abstraktin ajattelun väline ja ihmisen syvimpien tunteiden tulkki. On vaikea kuvitella Antti Rokkaa pudottelemassa sutkauksiaan ranskaksi.

Kirkossa eletään elämän perimmäisten kysymysten äärellä. Niitä kukin sanoittaa parhaiten äidinkielellään. Siksi seurakunnilla on mitä suurin syy vaalia suomen kieltä myös tulevaisuudessa. Unohtamatta ruotsia ja saamea puhuvia sekä yhä kasvavaa muunkielistä jäsenistöään.