Mummo ulkoiluttaa hikilautoja

Pukeudun mummomaiseen sotisopaan tai oikeastaan latusopaan. Anorakintapainen, hiihtohousut, pipo ja kauluri, lämpösormikkaat ja lapaset. Ei niin kaunista, mutta, ah, niin tarkoituksenmukaista. Tykkään anorakeista, vaikka virtaviivaisemmin leikattuja  menovaatteita ja teknisempiä materiaaleja on keksitty. Hyvän anorakin väljän miehustan alle mahtuu toinenkin villapaita ja taskuihin reilummatkin retkieväät. Eikä tarvitse raahata hikistä reppua selässään. Ja konstikos tuo on, anorakkia pesukoneessa pestä hulauttaa.

Keinukallion parkkipaikka tarjoaa paitsi autojen säilytyspaikan, myös luotettavan säätiedon. Jos autoja on tiuhassa, latu toimii. Jos autoja on harvassa, latu on epäkunnossa tai televisiossa koko kansaa kokoavat urheilukisat.

Parkkipaikan jälkeen muutama askel kohti latua, sukset jalkaan, sauvat käteen ja käsilenkin kiristys. Sain ensimmäiset sukseni ennen alakouluikää, ne olivat kaunista tummaa puuta ja isä tervasi ne säännöllisesti. Nämä nykyaikaiset ovat kirjavat eikä niitä tarvitse tervailla. Kuka tekisi sukset, jotka ovat yhtä kauniit kuin ne ensimmäiset, mutta yhtä toimivat kuin nämä nykyiset?Keinukallion latu-ura kulkee pienen aukean läpi, sukeltaa metsään, seurailee voimalinjaa, nousee pienen kinkaman ja laskeutuu pellon laitaan. Kohdassa, jossa luullakseni on kunnanraja, konetettu latu vaihtuu kansanhiihtoladuksi, jota ei ilmeisesti ole yhtä usein ajettu. Niukan lumen aikaan rajakohtaa pitää lähestyä varoen: latukone saattaa kääntyessään rouhaista esiin hiekkaa. Ellei varo, suksi karahtaa ilkeästi kiviin ja tasapaino on vaarassa.Käännöksen jälkeen ylämäkeen, sitten tuttu pieni kinkama toiseen suuntaan, laskua, metsätaival, tuulinen aukea ja täyskäännös tai sakkokierroksen mittainen kurvailu Keinukalliolla. Sama uudelleen, että kilometrejä kertyisi.Ladulla tulee vastaan tuttavia ja naapureita. Ladulla tulee vastaan keravalaisia, joita en muualla ole tavannut tai joita en hiihtotamineissa tunnista. Ilmiö on sama kuin uimahallissa: kun sama kaveri vesijuoksee vastaan kymmenen kertaa uintivuoron aikana, sitä nyökkää hajamielisen tervehdyksen. Kun saman ihmisen kohtaa kuivalla maalla, vaatetettuna, huomaan miettiväni, että onpa tutuntuntuinen pää. Ladun pipopäät tunnistan myös parhaiten ladulla.Tunturien hiihtoladuilla tervehtiminen kuuluu asiaan ja säälliseen käytökseen. Jokaista kulkijaa on tapana tervehtiä, sillä milloinkaan ei tiedä, onko juuri tämä vastaantulija se, jonka apua voin seuraavassa tilanteessa tarvita tai joka ehkä tarvitsee minun apuani. Keinukalliolla etikettiin kuuluu, että hitaasti lyllertävät mummot ohitetaan vähin äänin ja vain tuttuja tervehditään. Silti, kun sama sirkeä täti tulee vastaan joka kerta, kun ulkoilutan omia hikilautojani, nyökkäämme tervehdyksen ja vaihdamme hymyt. Siitä tulee mukava olo, ei olla ihan tuttuja, mutta meillä on yhteinen harrastus ja sama latu alla. Jos jotain sattuisi, avun saisi paikalle nopeammin kuin selkosessa.Maalla vastaantulijoita tervehditään. Keravalla ollaan urbaaneja ja taivalletaan katuja kuin suurkaupungin hulinassa, omaan oloonsa keskittyen ja muita huomaamatta. Vai ollaanko? Ladulla ainakin on eri tavalla.Hikilaudat saavat reippaasti happea, mieli virkistyy ja kirjoittajan jäykät hartiat vetristyvät. Vieläköhän huomenna pääsee Keinukallion ladulle?

Liisa Laurila herkistelee ladulla. Nykyaikaiset harrastusvälineet ovat sellaisia, ettei tuotesijoittelulta voi millään konstilla välttyä. Valitan.