Etuoikeutettua

Marke on Keravan seurakunnan diakonissa, syvällinen pohtija ja runojen rustaaja, joka kirjoittaa elämästä ja kaikesta ihmiselämään liittyvästä maan ja taivaan välillä. Marke on myös kolmen pienen pojanvintiön mummi.


Odotettu keväinen lomaviikko ja mahdollisuus viettää 6- ja 8-vuotiaiden lastenlastemme, pikku pojanvintiöiden, kanssa muutama yhteinen mummi-pappa-päivä. Suunnistamme Hämeenlinnaan kylpylälomalle. Seikkailemme Hämeenlinnassa, käymme Panssarimuseossa ja vietämme  aikaa luonnossa liikkuen sekä kylpylän lämpimistä altaista nauttien. Tunnelma on iloinen ja pojille vielä uusia asioita, kuten pingis-pelin pelaamista, harjoitellaan yhdessä.Hämeenlinna syvine luolineen ja kapeine käytävineen kiinnostaa pikkumiehiä. Kysymykset sinkoilevat ilmaan, vankilan syvä kaivo ihmetyttää ja muistuttaa Raamatun kertomuksesta, jossa veljet suutuksissaan heittävät Joosefin kaivoon. 

 Panssarimuseossa valtavat panssarivaunut ja miinat sekä niihin liittyvät elämän realiteetit nostavat päätään. Kerromme pojille, että joissain maissa tälläkin hetkellä lapset elävät sodan keskellä, haavoittuvat ja jopa kuolevat. Pojat katsovat suuria panssarivaunuja, niiden renkaita ja telaketjuja ja toteavat, että jos tuonne alle jäisi, niin varmaan heti kuolisi. Otetuista valokuvista näkee ihan konkreettisesti, miten pieniä lapset ovat raskaiden sotakoneistojen vierellä, renkaat ja telaketjutkin joissain suuremmat kuin pojilla on pituutta ja leveyttä. 

Illalla, kun pienet nuput jo nukkuvat, tunnen suurta kiitollisuutta kaikesta yhdessä koetusta ja jään sydämessäni pohtimaan, miten etuoikeutettuja olemmekaan Suomessa. Täällä lapset, pienet pojat ja tytöt, saavat elää rauhan keskellä, leikkiä toisten lasten kanssa, käydä esikoulua ja koulua, kuten nämä viikarimme ja elää sitä lapsille kuuluvaa elämää. Vaikka onhan meilläkin Suomessa monenlaista lasten pahoinvointia, niin ei sentään sodan kauhuja.Koen, että olemme myös papan kanssa etuoikeutettuja saadessamme viettää aikaa lastenlastemme kanssa. Mieheni isovanhemmat olivat kuolleet jo ennen kuin hän ehti nähdä heistä kumpaakaan, minulle rakas mummi kuoli ollessani 10-vuotias. Ukkia sain pitää kauemmin ja toiseen mummoon tutustuin oikeastaan vasta aikuisiällä. Muistot heistä ovat rakkaita ja merkittäviä.Olen kiitollinen myös siitä, että meillä isovanhemmilla on työtä, terveyttä ja taloudellinen mahdollisuus joskus viedä lastenlapset tällaiselle kaupunki- tai maaseutulomalle. Parasta on kuitenkin saada viettää aikaa yhdessä, eikä meiltä ns. puutu mitään. On riittävästi ruokaa ja vaatetta, puhdasta vettä, elämän perusedellytykset kunnossa. Ehkä kaikkein tärkeintä on kuitenkin rakkaus, yhteys ja turvallinen yhdessäolo sekä se, että saamme mummina ja pappana olla näiden viikareiden elämässä yhdessä oppien ja kasvaen. Sitä ja rauhaa rukoilen kaikille maailman lapsille. 

Marke