Yhteisöä etsimässä

Piia on keravalaistunut espoolainen, teologi ja kirkon viestijä. Hän ihmettelee elämää ja Jumalan luomaa maailmaa ruuhkavuosia elävän osa-aikayksinhuoltajan silmälasien läpi.

Olen siitä onnellisessa asemassa, että työnantajani – suuri maalaisseurakunta liki Keravan naapurissa – on erittäin koulutusmyönteinen. Sekä johtoryhmä että päättäjinä toimivat luottamushenkilöt näkevät työntekijöiden kouluttautumisen positiivisena ja niin työntekijää kuin työyhteisöä hyödyntävänä. Itsekin ilolla luen syksyisin erilaisten kirkollisia koulutuksia järjestävien tahojen listoja ja mainoksia koulutuksista, joita he tulevat seuraavana vuonna järjestämään.

Sen olen kuitenkin huomannut, että viestinnän työntekijöille kohdennettuja koulutuksia on kirkollisen koulutusjärjestelmän kentässä kovin vähän. Kirkkoskenen ulkopuoliset koulutukset taas ovat helposti niin kalliita, etteivät ne tahdo koulutuksiin varattuun budjettiin mahtua. Siksi välillä täytyy (ellei jopa saa) kurkistaa oman mukavuusalueen ulkopuolelle ja lähteä  mukaan koulutukseen, joka ei ihan suoraan omaan työhön ja sen haasteisiin liity. Se avartaa omia näköaloja mukavasti ja antaa samalla mahdollisuuden pitää omaa teologi-identiteettiä ja -ammattitaitoa yllä.

Tässä kevään korvalla sain olla mukana parinkymmenen papin ja diakonin kanssa pohtimassa yhteisölähtöisen työotteen olemusta Kirkkohallituksen järjestämällä kurssilla. Vietimme kolme tiivistä, mutta varsin antoisaa päivää Kirkon talon suojissa Helsingin Etelärannassa. Koulutuksen eräänä tavoitteena on pohtia seurakunnan ja kirkon työn asemaa osana ympäröivää yhteisöä. Toisin sanoen peruskysymys on se, miten kirkko ja seurakunta voisivat tulla ulos omasta kuplastaan, jossa kärjistetysti pyörii pieni samanmielisten joukko järjestäen toimintaa pienelle prosentille seurakunnan väestä. Voisimmeko avautua toimimaan osana yhteiskuntaa, yhteistyössä erilaisten yhteisöjen (yhdistysten, työpaikkojen, oppilaitosten) ja verkostojen kanssa tuoden niiden elämään sen erityisosaamisen, joka meillä on ihmisten kohtaamiseen ja ihmiselämän perimmäisten kysymysten pohtimiseen?

Koulutusjakson myötä huomasin ryhtyväni ajattelemaan sitä, mikä tekee seurakunnasta yhteisön. Ja miten yhteisö loppujen lopuksi määritellään? Onko yhteisö suljettu vai avoin, määrittääkö sen yhteinen arvomaailma tai kiinnostuksen kohde, mikä on minkäkin yhteisön itseymmärrys, miten yhteisöllisyys koetaan eri ikävaiheissa tai eri alakulttuureissa? Näyttäytyykö yhteisöllisyys eri lailla riippuen siitä, missä päin Suomea ollaan?

Omaan työhöni seurakunnan viestinnän asiantuntijana liittyen isoin kysymys varmasti heräsi siitä, kuinka erilaiset sosiaalisen median alustat (Facebook, Instagram, WhatsApp-ryhmät jne.) voivat myös olla yhteisöjä ja yhteisön rakentamisen tiloja. Miten me voimme viestinnän keinoin tukea seurakuntayhteisön rakentumista myös ei-fyysisiin tiloihin ja kuinka varmistamme se, että ne ovat yhtä turvallisia, avoimia ja kristillistä lähimmäisenrakkautta toteuttavia kuin muutkin seurakunnan toimitilat ja elämänmuodot? Ja kuinka toimia niin, että some elää ja hengittää seurakunnan perustehtävää – Jumalan rakkauden ilmentymistä?

Piia A.