Kummin kaa

Eija V. kirjoittaa varhaiskasvatusta eli Vakkaa koskevista asioista ja ilmiöistä, Vakan sisältä ja joskus myös Vakan vierestä.

Tätä kirjoittaessani, on seurakuntamme tämän vuotinen kummikirkko alkamassa. Kutsut on lähetetyt, valmistelut tehty ja nyt vain enää odotellaan kummeja kirkkoon yhdessä kummilapsien kanssa.Omat kummit olivat minulle lapsuudessa tärkeitä henkilöitä. Varsinkin kummitäti.  Lapsena odotin heidän kyläilyään; ei vähempää tietenkään sen takia, että he toivat aina mukanaan pieniä lahjoja. 60 – luvulla karkit olivat vielä harvinaisia herkkuja, joten kummisedältä saatu karkkipussi tai suklaalevy, oli ihana lahja. Aikuisena vävykokelas käytiin esittelemässä kummeille melko aikaisessa vaiheessa ja muutenkin pidin tärkeänä käydä tervehtimässä kummejani kotiseudullani käydessä. Kun sitten sain ensimmäisen oman lapseni, olin todella surullinen, kun en voinut jakaa äitiyttä kummitätini kanssa. Hän oli kuollut vuosia aikaisemmin. Kummitytön viimeisenä tehtävänä oli pitää puhe muistotilaisuudessa.Millainen kummi olen ollut omille kummilapsilleni? Olenko ollut omille kummilapsilleni yhtä tärkeä henkilö? Tavoitteet ja pyrkimykset ovat olleet korkealla, mutta olenko ne saavuttanut?  Kummiuden ammattilaisuus on tuonut paineita, omassa itsessään. Ajan kuluessa ja sitä nyt taaksepäin katsoessa huomaa, ettei aina ole toiminut kuten olisi itsensä toivonut kummina toimivan.Olen kuitenkin armahtavainen itselleni. En ole aina pystynyt antamaan aikaa ja huomiota kummilapsilleni niin paljon kuin olisin toivonut. Taivaan Isän eteen olen heitä rukouksissa kantanut ja sitä teen yhä edelleen! Se onkin kummiuden tärkein tehtävä. Uskon ja luotan, että niiden antia Taivaan Isä jakaa kummilapsille vielä minun aikani loputtuakin.

Eija V