Puhetta pitämässä

Muuan naakka.
Katon lappeen alta se siivilleen
nousi ja laskeutui parhaalle paadelleen.
Tämä sangen korkea-arvoinen siivekäs.
Kirkkomaalainen.
Niin naakka
sai aatteen ja aihetta pohtien
sanojaan punnitsi tovin, ja harkiten,
kuten kuuluu, kun on arvoisa lintu, ja kyvykäs.
Jumaluusoppinen.
Sitten naakka
kurkkuaan käheää karaisten
takin lievettä harmaata tuulettaen,
sanalle verkkaan jo ryhtyi, mestari iäkäs.
Paadellaan.
Aloitti naakka,
hiipui torailu nuorukaisten
kun rahisi ääni arvovaltainen.
Hiljeni oksilleen, lauma niin äänekäs.
Kotipuistossaan.
Olen naakka.
Lentänyt yli maisten taivallusten
nähnyt elämän vaiheet ja päättymisen,
on kohtalo harvoin helppo tai säästeliäs.
Parhaillekaan.
Jatkoi naakka.
Sydänten painona syntien taakka,
sitä kantavat sieluissaan perille saakka.
Kuormaa lisäämään ryhdy ei se, ken on älykäs.
Puheissaan.
Lausui naakka
ja sukien harmaata takkiaan
loi katseensa kiviin kirkkomaan.
Moni rahoistaan ennen niin räyhäkäs,
asettuu.
Sitten naakka
miettien tovin, aloitti uudestaan.
Kun arkku vajoaa syvyyteen maan,
yhtä köyhä on jokainen, yhtä lailla äveriäs.
Kuolemassaan.
Katseli naakka
hallavaa joukkoaan. Muistakaa,
yhden elämän, kuoleman, kukin vain saa.
Viisas taiten ne käyttää, puhui mestari iäkäs.
Vaikeni.
Lopetti naakka.
Nousi siivilleen, paadeltaan.
Liiti korkeuteen, yli kirkkomaan,
pesään, jossa turvana tervattu räystäs.
Lepoon armolliseen
laskeutui naakka.

Tämä tarina on tosi. Sen merkitsi muistiin Liisa, joka oli tiekirkkopäivystäjänä punaisessa puukirkossa. Naakoilla oli äänekäs kokous kirkkomaalla.