Rotta kotona

Minna Jii tykkää pihaleikeistä ja haikailee lapsuuden pitkiä kesäiltoja yhdessä kavereiden kanssa.

Kävelen työmatkat rautatieasemalta kotiin suurehkon lähiön halki. Meitä työmatkalaisia purkautuu junasta aina melkoinen sakki. Iso osa jää aseman parkkipaikalle etsimään autoaan, osa jatkaa lähikauppaan. Vähitellen kävelijöiden joukko harvenee ja loppumatkan lähiön takakulmaan saan yleensä kävellä seuranani vain omat ajatukset.

Aurinkoisena iltapäivänä ajatukset kuitenkin keskeytyivät lähipihalta kuuluvaan meteliin. ”.. haisee, lemuaa ja löyhkää!” Ensin sitä huusi yksi lapsi, kohta mukana oli kokonainen lasten kuoro. En saanut selvää, kenelle lällätettiin, mutta selvästi tilanne oli joukko vastaan yksi. Lähistöllä ei näkynyt muita aikuisia, joten päätin oikaista kotiin naapuritalon pihan halki. Kiukkuisena tihensin askeleita valmiina oikaisemaan koko puolitoistametrisen pituuteni ollakseni uskottava aikuinen. Ketään ei saa kiusata ja aikuisen tulee puuttua tilanteeseen – varsinkin, kun tämä vaikutti aivan selvältä tapaukselta.Lällätys ei loppunut talon nurkalle tullessani. Päinvastoin. Ja nyt sain selvää jo siitäkin, ketä oikein haukuttiin. ”Kotirotta haisee, lemuaa ja löyhkää!” huusi joukko seinänvierustalla seisovia lapsia. Yksi lapsista oli vähän kauempana ja kun tarkkaan katsoi, kurkisti lähellä olevan liukumäen takaa ainakin yksi lisää. Lapset leikkivät Kirkonrottaa! Ja täytyihän sitä etsijänä olevaa ”rottaa” vähän ärsyttää, jotta se uskaltaisi lähteä riittävän kauas ”kotoa” jotta liukumäen takana odottavat pääsisivät juoksemaan seinustalle huutamaan vapauttavan ”kaikki rotat pelastettu!”

Kirkonrotta oli yksi suosituimpia pihaleikkejä myös omassa lapsuudessani. 80-luvulla kaikki lähitalojen lapset kokoontuivat iltaisin talojen keskellä olevaan leikkipuistoon. Siellä oli Kirsi, Anna ja Tumppi, Jarkko, Mikko ja Töki, Mari V. ja Mari K., Janne ja Jaana, Maru, Satu, Emma, Pasi, Hanna, Hannu, Marianne, Tanja, ja Minna. Ja paljon muita. Illasta toiseen lensivät tikut laudalta, rotta oli kotona ja keinupirussa lensivät lenkkarit kun pallo piti potkaista mahdollisimman kauas. Ellei sitten sattunut olemaan nakki jota ei saanut yrittää polttaa.

Hymyillen jatkoin matkaani kotiin. Älypuhelin ja tietokone ei varmasti voi korvata sitä tekemisen meininkiä, mitä porukalla pihalla juostessa saa kokea. Vähän olisi Minna-rottakin halunnut mennä leikkiin mukaan, kyttäämään sitä oikeaa hetkeä, jolloin olisi voinut juosta koskettamaan seinää ja huutamaan ”oma rotta!”

Minna Jii