Solekko tehä

Vietin viime syksynä monta tiimaa tietokoneeni äärellä, olin aloittanut työn, jota kutsuin kauan muistokirjaksi. Halusin koota yhteen palasia lapsuuteni muistoista.Muistot ovat aarteita, kaikki muistot. Kun sukupolvet vaihtuvat, kaikkein hauraimmat ja läheisimmät muistikuvat ovat vaarassa kadota. Vastuu perheen perinteistä siirtyy uusille sukupolville, vastuu muistoista – kenelle se jää?Valkoisen talon aikaon omakustannekirja. Se tuli painosta joulun alla.Valkoinen talo on ensimmäinen koti, jonka muistan. Se ei ollut pelkkä asunto, se oli kokonainen kulttuuri. Asuimme Valkoisen talon yläkertahuoneissa kuusitoista vuotta. Kun muutimme pois, minä oli käynyt keskikoulun ja rippikoulun, aloitin lukion muualla.

Lasit, jotka Eemeli toi Amerikasta. 

Suomalaiset ovat juhlineet itsenäisyytensä sataa vuotta. Mieleeni on yhtenä ensimmäisistä juhlista jäänyt itsenäisyyden neljäskymmenes vuosipäivä. Kaikki tehtaat ja julkiset rakennukset oli määrä valaista juhlan kunniaksi. Isäni otti minut mukaan, kun lähti hiljaiselle tehtaalle valaistusta toteuttamaan. Jokaisessa huoneessa tai salissa väännettiin valot päälle nappulasta ja niin koko rakennus alkoi loistaa tumman, lumisen talvi-illan keskellä. 

Itsenäisyyden satavuotisjuhlien puheissa korostettiin kansakunnan historiaan liittyvää edistystä ja kehitystä. Tavallisen, vaatimattoman perheen elämässä edistys oli arkista konkretiaa. Saimme jääkaapin ja pesukoneen, ostettiin automaattinen ompelukone ja pölyimuri. Ruokahuolto helpottui.Televisio alkoi valloittaa olohuoneita. Aluksi katsottiin tarkkaan virityskuvaakin, sillä ohjelmaa oli vain muutama tunti illassa. Tullessaan televisio elvytti kyläilykulttuuria, kun tärkeitä ohjelmia katsottiin yhdessä, myöhemmin, niin, te tiedätte.

Omien muistojen kirjoittaminen on erilainen aikamatka kuin mikään aikaisemmista kirjoitustehtävistä. Työn edetessä alitajunta alkoi tehdä työtään ja nostaa pintaan yhä enemmän muistoja. Niin, sekin oli, näinkin, tämänkin, olihan myös…  Olen kirjoittanut niin kuin olen muistanut.Pörröporon matkamuistomyymälästä tarttui (jälkiviisaasti!) matkaan magneetti, joka komentaa suorasukaisesti ja mehevällä meänkielellä: Solekko tehä.Mitäs siinä mietit, sen kun aloitat. Kilpaileva elämänohje on sekin iskevä: Solekko itestä kiini.Tekisi mieli suositella tällaista muistojen matkaa muillekin. Kirjoittamista, asioiden tallentamista. Pöytälaatikkoon tai muualle.Ei se ole kuin itsestä kiinni. Tietysti, kaikenlaisia verukkeita voi keksiä, löytää uskottavia ulkoisia ja sisäisiä syitä, mutta lopulta kaikki on siitä kiinni, että asettuu koneen ääreen ja tekee. Ellei inspiraatio tule heti, se kyllä lorvailee paikalle, kunhan on aikansa istunut ja ihmetellyt. Ei se voi olla tulematta. Sitten, lopulta, solekko tehä.

Valkoisen talon aika on omakustanne. Jos kiinnostuit, ota yhteyttä sähköpostilla. sanataito@dlc.fi

Hyvää talvea kaikille toivoo Liisa