Yhden ihmisen elämä

Neljä vuosikymmentä Keravalla asunut Hannu-Pekka Laiho tarkkailee elämää toimittajan joskus vähän kriittisinkin silmin. ”Ison viikkolehden toimittajana ja toimituspäällikkönä, ja nyt viimeksi lähes 20 vuotta Punaisen Ristin kansainvälisen avustusverkoston työntekijänä, tapasin hyvin erilaisissa elämäntilanteissa olevia ihmisiä. Oli herroja ja rikkaita, mutta paljon myös köyhiä, kärsiviä ja apua tarvitsevia. Kaikki he kuitenkin olivat ihmisiä – lähimmäisiäni”.

Kari Hämäläinen lauloi juhlassa myös omia laulujaan.

Takana on tunteikas päivä. Monia liikutuksen kyyneleitäkin, mutta mukana on ollut paljon myös toivoa. Se tietysti sopii, kun ensi yönä käännetään kelloja kohti kevättä ja kesää – kohti valoa.
Olen tänään moneen kertaa miettinyt, miksi usein sanotaan, ettei yksi ihminen mitään voi muuttaa. Että yksin on turha yrittää. Tämä ei tämän päivän kokemuksenkaan perusteella pidä ollenkaan paikkaansa.

Olen viettänyt päivän pohjoisen auringossa, valkoisten hankien keskellä Lapissa Rovaniemellä ja Pelkosenniemen Pyhätunturilla. Takana on kahdet ”läksiäiset”, kahden ihmisen eläkkeelle siirtymisen juhlat. Kahden monin tavoin hyvin erilaisen ihmisen juhlat, mutta toisaalta kahden hyvin samanlaisen ihmisen juhlat. Molemmat ovat tehneet työnsä ihmisten parissa. Toinen palveli ihmisiä lähes kolme vuosikymmentä Punaisessa Ristissä, toinen palveli ihmisiä lähes neljä
vuosikymmentä Kansan Raamattuseurassa.

Molemmista heistä sanottiin, että he ovat muuttaneet maailmaa. He ovat antaneet meille muille itsestään jotakin sellaista, jolla on pysyvä vaikutus lähimmäisten elämään.

Kun srilankalainen Leonard Augustine halasi SPR:n Lapin piirin eläkkeelle siirtyvää toiminnanjohtaja Sirkka-Liisa Oinaalaa, hän sanoi kyyneleet silmissään: ”Sinä pelastit minun henkeni!” Leonard tarkoitti kiitoksellaan sitä, että kun hän 1990-luvun alussa pakeni raakaa sotaa kotimaastaan Sri Lankasta Suomeen, hän sai turvapaikan SPR:n Lapin piirin pakolaiskeskuksessa. Sen johtajana toimi Sirkka-Liisa Oinaala.

Pakolaiskeskuksen johtaja rohkaisi elämänsä pirstaleita jäätävän kylmässä pohjoisen maassa kokoavaa Leonard Augustinea jaksamaan. Ja hän jaksoi. Nyt Leonard puhuu suomea ja on löytänyt paikkansa ja uuden elämän Rovaniemellä.

Tämän saman päivän iltana istuin Kansan Raamattuseuran Kairosmajan leirikeskuksen täydessä Revontulikappelissa kuuntelemassa ”Kairoksen Karin” eli 37 vuotta Kairosmajan isäntänä toimineen Kari Hämäläisen juhlassa pidettyjä puheita ja kauniita lauluja. Mukana olivat mm. Elina Vettenranta, Petri Laaksonen, Johanna Tähkäpää ja Jouni Somero.

Kari Hämäläiselle sanottiin, että hän on jättänyt pysyvän jäljen kymmenientuhansien ihmisten elämään johdattamalla heitä Lapin kairojen hiljaisuuteen ja Luojan kauniin maailman huomaan. Kari Hämäläisen opastamana moni elämän uuvuttama on löytänyt tunturista uuden elämän alun.
Sirkka-Liisa Oinaalan juhlassa luettiin Tommy Tabermanin runo ”Pieni laulu ihmisestä” kokoelmasta Maa vuodelta 1987. Näin runo kuuluu:

”Ihminen tarvitsee ihmistä
ollakseen ihminen ihmiselle,
ollakseen itse ihminen.
Lämpimin peitto on toisen iho,
toisen ilo on parasta ruokaa.
Emme ole tähtiä, taivaan lintuja,
olemme ihmisiä, osa pitkää haavaa.
Ihminen tarvitsee ihmistä.
Ihminen ilman ihmistä,
on vähemmän ihminen ihmisille,
vähemmän kuin ihminen voi olla.
Ihminen tarvitsee ihmistä.”

Kari Hämäläisen juhlassa viitattiin usein erävaelluksiin, tuntureihin ja mystiseen sanaan eli ”kairokseen”, onhan Pyhätunturin kupeessa sijaitseva leiri- ja lomakeskus saanut nimensä juuri tuosta sanasta ja onhan Revontulikappelin seinällä myös Kairosmajan perustajan, evankelista ja runoilija Erkki Lemisen ”Kairos” runo.

Tuo ”kairos” tulee kreikan kielestä ja se tarkoittaa Jumalalle otollista ajankohtaa, hetkeä, jolloin Jumala toimii. ”Kairos” eroaa siis toisesta kreikan aikasanasta ”kronos”, joka tarkoittaa tänä meidän normaalia aikakäsitystämme – sekunteja, tunteja, päiviä, vuosia.

Kari Hämäläinen on siis talvisilla lumikenkä- ja hiihtovaelluksillaan, syksyn patikkaretkillä, nokipannukahveilla ja hiljaisuudella johdattanut ihmiset ”kairoksen” kokemukseen. Sirkka-Liisa Oinaala on pakolaiskeskuksen johtajana ja piirin toiminnanjohtajana auttanut myös vuosittain tuhansia ihmisiä. Ovatko he tehneet kaiken yksin? Eivät tietenkään, mutta ilman heitä moni ihminen olisi jäänyt auttamatta.

On siis turha ajatella, että yksi ihminen ei voisi muuttaa maailmaa. Kyllä voi – omalla paikallaan. Tuskinpa kumpikaan ajatteli työtä tehdessään sitä, miten hienoa työtä he siinä tekivät. Molemmat palvelivat lähimmäisiä omina persooninaan ja se riitti.

Molemmissa juhlissa puhuttiin ihmisyydestä, inhimillisyydestä, yhdessä tekemisestä ja yhdessä jaksamisesta. Lähimmäisenrakkaus on yksi tärkeimmistä arvoistamme – sitä nämä molemmat ovat toteuttaneet omassa elämässään.

Hannu-Pekka Laiho