Kenenkäs tyttöjä sitä ollaan?

En ehkä ole ainoa, jolta on lapsena näin kysytty. Että kenen tyttöjä sitä oikein ollaan. Muistan joskus melkein pahastuneeni monikosta. Olen ainoa lapsi, minua on vain yksi. Kenen tyttö? Suurten ikäluokkien aikaan lapsia oli paljon ja kai jonkun oli joskus vaikea hoksata, kuinka honkkeliksi hujahtanut äänekäs koululainen olikin se sama pienokainen, joka vain hetki sitten touhusi hiekkalaatikolla. 

Tai sitten kysymys oli hyväksi huomattu tapa avata keskustelu ja tehdä muutama – joskus turhan utelias – kysymys. Olen oman perheeni tytär, tietysti. Yhä edelleen, vaikka jo tukevasti eläkeikäinen. 

Mutta olen myös jälleenrakennusajan ja vähän vielä pula-ajankin tytär. Äidin ompeleminen mekkojen ja esiliinojen ja elefanttikenkien ja vaikka minkä tytär. Viettänyt syntymäpäiviä, joiden kohokohta oli kermakakku. Käynyt keskikoulun ja lukion. Tehnyt nuoruuden tyhmyyksiä, sentään välillä jotain järkevääkin. Tämän ajan tyttäret on kasvaneet maailmaan, jossa moni oman lapsuuteni sensaatioista on itsestäänselvyys. Alan kai olla oikeasti vanha, kun olen alkanut pohtia, millainen arjen kehityskaari oman elämäni aikana on koettu. Vielä enemmän muutoksia sisältyi vanhempieni elämään. Tavallisen perheen perspektiivistä itsenäisyyden aika on ollut menestystarina.Me kannamme sieluissamme omaa historiaamme. Sodan ja pulan kokeneet eivät kai koskaan ole päästäneet tai päässeet kokonaan irti säästäväisyydestä, varovaisuudesta, varautumisesta. Vaatimattomia toiveita ja tavoitteita, onneksi usein toteutuneita. 

Me kannamme aina sieluissamme sitä kotia, joka opetti meille elämän perusteet. Kun iäkäs nainen muistelee kotiaan ja äitiään, ensimmäisinä eivät tule mieleen koneet tai laitteet tai muut esineet. Äiti piti kodin siistinä ja järjestyksessä, laittoi vaatimattomista aineksista ja oman maan antimista hyvää ja ravitsevaa ruokaa. Äiti osasi paljon arjen taitoja. Niiden äitien tyttäriä ja tyttärentyttäriä tässä ollaan. Kun aikuiset lapset ovat jo lujasti kiinni omassa elämässään, mietin toisinaan, olenko itse osannut antaa oikeat eväät ja valmiudet elämään. Puhutaan vähävaraisista lapsista, joilla ei ole samoja mahdollisuuksia kuin ikätovereillaan. Huoli on varmasti todellinen, mutta se on huolta aineellisen hyvän riittämisestä. Varallisuuden rinnalla tarvitaan muutakin. Tärkeintä on sittenkin rakkaus, turvallisuus, luottamus, vakaat kotiolot? Jokainen äiti tekee varmasti parhaansa. 

Minä toivon lapseni sulle, 

suurta kaunista elämää

ja turvaksi taipaleelle 

kättä Enkelin suojelevaa.

Lapselleni – Irma Särmäharjun kokoelmasta Kotiseutu kullan kallis, 2007. 

Äitiyttäpohti Liisa.

Kuvissa näkyvät hennonvihreät oksat ovat mustikanvarpuja. Poimi varvut maljakkoon, anna niiden nauttia auringosta ja raikkaasta vedestä, noin viikon kuluttua suloiset lehdet aukeavat!