Yleinen

Sunnuntaina kirkossa

Istuin sunnuntaina kirkossa. Meillä oli taas kerran ihan hyvä messu. Oli ”Misericordia Domini” -sunnuntai, siis toinen sunnuntai pääsiäisestä. Sitä kutsutaan myös Hyvän Paimenen sunnuntaiksi. Kirkossa oli hyvän matkaa yli sata seurakuntalaista, heistä iso osa nuoria, kevään rippikoululaisia, joita toivotin ovella kirkkoväärtinä tervetulleeksi yhteiseen messuumme. 

Vieressänikin istui kaksi ”ihmisen alkua”, lapsenlapsiani, joille sunnuntaiaamuinen jumalanpalvelus ei ole pysyvästi tapahtumakalenterissa. Toinen heistä oli jo 13-vuotias (ensi vuonna riparilainen) ja toinen 9 vuotta.

Olet varmasti sinäkin kuullut, että Keravan seurakunnan jumalanpalveluksia katsellaan monessa muussa seurakunnassa vähän kadehtien. Keravalla käy ihan mukavasti väkeä sunnuntaikirkossa ja messuja kutsutaan lämminhenkisiksi ja ihmisläheisiksi. Sellainen oli tämäkin Susannan, Samulin ja Eijan vetämä jumalanpalvelus.

Keravan kirkon alttarin takana on menossa jumalanpalvelus.

Mutta ehkä juuri näiden monien mukana olleiden nuorten seurakuntalaisten innoittamana kuuntelin ja katselin jumalanpalveluksen sisältöä, kaavaa ja kuulemiani sanoja normisunnuntaita tarkemmin ja –kriittisemminkin. Siinä penkissä oli aikaa miettiä, miltä tämä itselle vuosikymmenien aikana tutuksi ja rakkaaksi käynyt sunnuntaiaamun perinne oikein mahtaa näyttäytyä näille nuorille? Kohtaako jumalanpalveluksen sanoma ja sana kuulijansa?

Monenlaista liikkui mielessä. Helposti tuli miettineeksi, että se mikä minulle on osa kristittyjen yhteistä traditiota – tuttua ja turvallista Jumalan sanaa ja messun kaavaa – saattaa nuorelle, ja ulkopuoliselle aikuisellekin, olla käsittämätöntä, hämmentävää ja vähän pelottavankin tuntuista liturgiaa ja rituaalia. Suurin osa jumalanpalvelukseen osallistuneista puhuu äidinkielenään suomea. Siksi messussa puhutaan suomea. Raamatun tekstit luetaan suomeksi, virret veisataan selkeällä suomella. Mutta – kuinka moni ymmärtää kuulemaansa kieltä?

Me kirkon penkkejä kymmeniä vuosia kuluttaneet olemme tottuneet kristilliseen kieleen. Laulamme tottuneesti virsikirjasta sanoja ja säkeitä. Vanhurskauttaminen, armollinen, fariseus, teurastettu karitsa, pyhä veri, lunastettu, uhri, kuoleman kahleet, lankeemus, saastaisuus, raadollinen, orjantappura, Juudan leijona, Jordanvirta, Immanuel. Sanoja riittää. (Poimin nämä esimerkit sattumanvaraisesti virsikirjaa availemalla.)Raamatun tekstinkin kuuntelemme tottuneesti, kuten esimerkiksi viime sunnuntain Vanhan testamentin tekstin Miikan kirjasta. 

”Paimenna, Herra, sauvallasi kansaasi, kaitse omaa laumaasi, joka asuu yksin keskellä metsää, kaukana hedelmätarhoistaan. Johda se Basanin ja Gileadin laitumille niin kuin entisinä aikoina. Niin kuin silloin, kun lähditte Egyptistä, niin te saatte vieläkin nähdä ihmeitä. Kaikki kansat näkevät nuo ihmeelliset teot, katselevat niitä voimattomina mahtavuudestaan huolimatta. Kaikki mykistyvät, ja heidän korvansa menevät tukkoon. He nuolevat tomua kuin käärmeet, kuin maan matelijat. Vavisten he tulevat varustuksistaan, lähestyvät kauhusta kalpeina Herraa, meidän Jumalaamme. Sinua, Herra, he pelkäävät!”

Johanneksen evankeliumista luettu evankeliumiteksti käsitteli lampaita, lammastarhaa, tarhan porttia, rosvoja ja varkaita sekä paimenta. Ehkä evankeliumin kirjoittaja jo vajaat 2000 vuotta sitten aavisti saman ongelman, jota minäkin tässä blogissani käsittelen, koska hän jatkoi tekstiä: ”Jeesus esitti heille tämän vertauksen, mutta he eivät ymmärtäneet, mitä hän puheellaan tarkoitti. Siksi Jeesus jatkoi: ”Totisesti, totisesti: minä olen lampaiden portti. Ne, jotka ovat tulleet ennen minua, ovat kaikki olleet varkaita ja rosvoja, eivätkä lampaat ole kuunnelleet heitä. Minä olen portti. Se, joka tulee sisään minun kauttani, pelastuu. Hän voi vapaasti tulla ja mennä, ja hän löytää laitumen. Varas tulee vain varastamaan, tappamaan ja tuhoamaan. Minä olen tullut antamaan elämän, yltäkylläisen elämän.”

Uudenkaupungin maalaiskunnassa 1950-luvulla alkaneen, Laina Penttilän pyhäkoulun ”perusopetuksen” ja lukuisten lammas- ja paimenkiiltokuvien takia, evankeliumiteksti oli minulle ihan tuttua ja ymmärrettävääkin. Mutta mitä ajatteli 2020-lukua lähestyvä varhaisteini, joka on nähnyt lampaita vain kuvissa ja paimenen roolikin taitaa tuntua aika vieraalta. Katosivathan viimeiset lammaspaimenet Suomesta jo useita vuosikymmeniä sitten ja Euroopastakin taisivat viimeiset hävitä 1990-luvun taitteessa, kun Itä-Saksa yhdistettiin Länsi-Saksaan ja lammaspaimenten toimet lakkautettiin!

Koetan siis sanoa sitä, että meitä on muutama sata keravalaista, joille joka sunnuntainen jumalanpalvelus on ihan normaali, tuttu ja turvallinen hiljentymisen paikka, kaiken hieman kummallisen puheenkin keskellä. Riittääkö tuo? Vai unohdammeko samalla ne loput kirkkoon eksyvät? Saavatko he messusta kiinnekohtia ja vastauksia omaan elämäänsä ja arkeensa vai lähtevätkö he hämmentyneinä kotiinsa?

Suomen evankelisluterilainen kirkko on miettinyt vuosien varrella usein jumalanpalveluksen roolia ja merkitystä. Parhaillaankin on menossa erilaisia jumalanpalvelusuudistuksia, kokeiluja ja vanhan tradition hiomista. Pohdinnalla koetetaan turvata jumalanpalveluksen merkitys seurakunnan keskeisenä, yhteisenä kokoontumisena.

Messun kivijalkana on vuosisatainen perinne, eikä sunnuntain jumalanpalvelusta koskaan voi uudistaa liian nopeasti, eikä ehkä ole tarvettakaan. Silti kannattaa pohtia, miten messu tavoittaa seurakuntalaisen. Mitä siitä ymmärtää esimerkiksi kolmatta kertaa kirkon penkissä istuva riparilainen, joka on jo saanut jonkinlaista rippikouluun sisältyvää seurakuntaelämän perusopetusta?Sunnuntain messu sisältää varsin tiukan kaavan, johon voit tutustua esimerkiksi Kirkkohallituksen vuonna 2009 julkaisemassa 150-sivuisessa jumalanpalveluksen oppaassa nimeltään ”Palvelkaa Herraa ilolla”. Se löytyy netistä osoitteesta  http://kirkkokasikirja.fi/jp-opas.pdf#page=136

En lukenut koko opasta, joten en pysty sanomaan, miten oppaassa käsiteltiin kokonaisuutta nimeltä ”viestintä” ja tarkoitan silloin viestintää hyvin laajana käsitteenä. Minä väitän, että jumalanpalvelus on äärimmäisen monimutkainen viestinnällinen kokonaisuus, jonka kautta kosketetaan penkissä istuvaa seurakuntalaista kaikkien aistien kautta. Hän kuulee, näkee, tuntee, haistaa. Eikö jopa Pyhän Hengen läsnäolon kokeminen tapahdu juuri tunnetasolla?

Minulla oli vuosi sitten hieno mahdollisuus osallistua Oulussa kirkon jumalanpalveluspäiville. Siellä pohdittiin juuri tuota messun uudistusta. Moni tiukasti perinteestä kiinni pitänyt väitti, että uudistuksen tarkoitus on tehdä jumalanpalveluksesta ”viihdettä”, että ei ihminen tule kirkkoon viihtymään. Se on varmasti totta, enkä usko, että uudistajat viihdettä ja viihtymistä ajattelevatkaan.Ehkä heillä on enemmän mielessä se, miten jumalanpalvelus liturgisten elementtien kanssa ”eläisi” ihmisen lähellä. Niin kuin se elää silloin kun Pentti Lahti soittaa torviaan, Eija Repo jammailee uruillaan, Pohjolan-Pirhosen Jukka ottaa kitaran käteensä, Koivusalon Samuli virittää laulunsa tai silloin kun Mieslaulajat tunnelmoivat negrospirituaalejaan. Ja kyllä messu elää myös sanoissa – virsien, saarnan, rukousten ja johdatusten sanoissa.

Ei vastuu jumalanpalveluksen koskettavuudesta kuitenkaan ole vain seurakunnan työntekijöiden vastuulla. Yhtä tärkeitä olemme me maallikot, jotka istua jökötämme vakavina penkissä. Kokeeko penkissä lähellä istuva minun ja sinun lähimmäisenrakkauden?

Hannu-Pekka Laiho

0 comments on “Sunnuntaina kirkossa

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: