Omenapuun alla

Eija V. kirjoittaa varhaiskasvatusta eli Vakkaa koskevista asioista ja ilmiöistä, Vakan sisältä ja joskus myös vähän Vakan vierestä 

Istun oman puutarhamme omenapuun alla. Tuoksuttelen juuri puhjenneita kukkasia ja kuuntelen mehiläisten pörinää. Tämä on ehkä viimeinen kevät kun istun tässä puun juurella ja katselen omenapuutani.Muistoissa palaan siihen ensimmäiseen kevääseen tässä puutarhassa. Nurmikkoa ei ollut. Oli vain kuivaa, villiintynyttä heinää. Muistelen hiekkalaatikkoa, lasten keinua ja pieniä omenapuiden taimia, jotka tupaantuliaislahjana sukulaisilta saimme. Muistan terassin rakentamisen ja sunnuntai ateriat katoksen alla. Etsin kuopukselle valokuvia lapsuudesta valmistujaiskutsua varten.

Kuvia on synttäreistä ja juhlista, retkistä ja matkoista. Mutta missä ovat kuvat siitä tavallisesta arjesta, jota tässä talossa on eletty? Arkisesta ruuanlaitosta, siivouksesta, arjen hulinasta ja kiireestä. Ne unohtuvat, vaikka ne ovat elämämme tärkeimpiä rakennuspuita. Tavallinen arki on lapsille parasta. Ja sitä arkea kaipaa nyt, kun talo on hiljentynyt lasten äänistä.Ei ole puutarhassa enää hiekkalaatikko.  Se tuli tarpeettomaksi ja jäi talon laajennuksen alle. Lasten keinu ruostui ja se vietiin kaatopaikalle. Nurmikko on nykyään kauniisti vihertävää sammalta. Omenapuistakin on jäljellä enää tämä ainoa. Yksi kuivettui ja toisen rungon söi eräänä kevät talvena jänikset.

Ja tänä keväänä, tämä ainoa omenapuu, on täynnä valkoisia kukkia. Ihan kuin se sanoi: ”Muista minut!”

Eija V.