Sekalainen seurakunta

Kuunteletko sinä radion aamuhartauksia? Niin minäkin, tosin Yle Areenasta ja useimmiten puhelimen kautta, kun aamun suoran lähetyksen ajankohta seitsemän jälkeen ei ihan istu päivärytmiini.

Aamuhartauksia pitää useita kymmeniä eri henkilöitä. Kaikki ovat vähän erilaisia. On vanhoja, nuorempia, naisia, miehiä, körttejä, liberaaleja, pappeja, maallikoita. Joidenkin sanat tuntuvat omilta, toisten eivät. Hengästyksiin asti vauhdilla paasaava radikaalikirkkoherra ei ole minun makuuni, eikä myöskään kaikki elämän synkkyydet päivän aloitukseen keräävä saarnaajakaan. Parasta ovat koskettavat laulut ja tietysti Isä meidän -rukous ja Herran siunaus.En siis ole kaikkien puhujien kanssa samalla aaltopituudella, enkä edes aina samaa mieltä heidän näkemyksistään tästä yhteisestä kristinuskostamme. Kertaakaan en silti muista sulkeneeni radiota kesken aamuhartauden. Korvani varmasti aina silloin tällöin.

Nuo otsikon sanat sekalaisesta seurakunnasta tulivat mieleen useita kertoja tässä kuluneina viikkoina, kun tiedotusvälineissä on uutisoitu kirkolliskokouksesta tai haastateltu eri ihmisiä kirkkoomme ja uskoomme liittyvistä asioista. Kuva kirkostamme on – jos sen sanoo rauhallisesti – varsin moni-ilmeinen!

Lehdissä, tv:ssä ja radiossa on haastateltu kuun vaihteessa virkaansa jättävää arkkipiispa Kari Mäkistä ja on ääneen päässyt myös hänen tilalleen – ja Espoon hiippakunnan jättävä – piispa Tapio Luomaa.  Kari Mäkinen on aika avoimesti sanonut, että arkkipiispavuodet ovat olleet raskaita. Että hän on väsynyt. Että tehtävä on ollut haastava ja vaikea.Kari Mäkinen on viitannut monessa haastattelussa kirkon sisäisiin ristiriitoihin. Hän on puhunut myös siitä, miten vaikeaa eri tavoin asioista ajattelevien ihmisten on työskennellä yhdessä. Erilaisia uskontulkintoja tuntuu olevan mahdoton ymmärtää, saati hyväksyä.Erilaisuuden ja erilaisten näkemysten kirjon voisi nähdä myös rikkautena. Työyhteisöissäkin kysytään nykyään, että jos kaikki ovat samanlaisia, ajattelevat samalla tavalla, mistä syntyy kiinnostavuus ja luovuus.

Mäkinen on ottanut esille myös juuri sen kipupisteen, jota minäkin usein ajattelen. Kun kirkon pitäisi Jeesuksen jalanjäljissä julistaa lähimmäisenrakkautta, suvaitsevaisuutta ja armoa, ajaudumme liian usein juoksuhautoihin puolustamaan juuri minun uskontulkintaani ainoana oikeana.Väitän, että kun istumme sunnuntaina Keravan kirkossa yhteisessä messussa, en löydä ympäriltäni yhtään joka ”uskoo” tai ajattelee kristinuskosta juuri samalla tavalla kuin minä. Vai pystyisitkö sinä yksilöimään ymmärrettävästi oman kristillisen uskosi, jos saisit vartin – tai vaikkapa tunninkin – puheaikaa?

Ajattelen niin, että meillä jokaisella on oma, sisäinen ajatuksemme Jumalasta, uskosta ja elämästä. Se, jonka Pyhä Henki on meissä synnyttänyt. Sitä tuskin pystyisi tarkasti määrittämään, vaikka kuinka napsisi irtojakeita Vanhasta testamentista tai vaikkapa Uudesta testamentistakin.

Kirkolliskokouksessa Turussa käytettiin kuitenkin monta kertaa esimerkiksi Vanhasta testamentista poimittuja yksittäisiä jakeita, kun keskusteltiin siitä, minkä kannan kirkolliskokous ottaa avioliittoon ja kun etsittiin ”sitä ainoaa oikeaa” raamatuntulkintaa päätöksen pohjaksi. Totuus kun on se, että niin muutosta kannattavat kuin vastustajatkin löytävät Raamatusta runsaasti omia näkemyksiään tukevia lauseita, kunhan ne vaan nappaa irti kokonaisuudesta niin ajallisesti kuin sisällöllisestikin.

Kirkolliskokousedustaja, tohtori Heikki Hiilamo pohti radiopakinassaan kirkkomme pirstoutumisen seurauksia. Hän ennusti, että muutamassa kymmenessä vuodessa kirkkomme pirstoutuu keskenään riiteleviin kuppikuntiin. Näin evankelisluterilaisen kirkon merkitys vähenee ja siitä kärsii koko yhteiskunta.Meillä toisistaan eroavilla seurakuntalaisillakin on kirkon kokonaisuudessa tärkeä merkitys. Eikö Keravan evankelisluterilaisen seurakunnan tehtävänä ole juuri koota kaikkia keravalaisia saman alttarin ääreen? Kuulemaan lupausta rakkaudesta ja arvosta?Jos välttämättä haluaa kuulua omaan ”kuppikuntaa”, niillekin on tilaa ja niitäkin Keravalta tarvittaessa löytyy, mutta näen jotenkin hankalana, jos seurakunta määriteltäisiin ”keskenään riitelevien kuppikuntien yhteisöksi”.

Ja lopuksi. Suomen kieli on varsin monimutkainen vieraan opittavaksi, kuten olemme Pirkko-vaimoni kanssa huomanneet erästä maahanmuuttajaystäväämme opinnoissaan auttaessamme. Mutta suomi on ilmaisultaan myös monitahoinen. Ajattelepa, mitä kaikkea sisältyy tähän viimeiseen, suomen oppimiseen sisältyvään ja moniarvoisuudesta kertovaan kappaleeseen.Minä uskon. Sinä uskot. Hän uskoo. Me uskomme. Te uskotte. He uskovat. 

Hannu-Pekka Laiho(hplaiho@gmail.com)