Älä halveksu ketään

“Katson peilistä omaa kuvaani joka aamu. Samalla näen peilin yläreunaan kiinnittämäni tekstin: Älä halveksu ketään…” Tätä Martin Lönnebon kuvausta olen viime aikoina ajatellut. Lönnebo kehotti kirjoituksessaan jokaista laittamaan tuon tekstin näkyviin muistuttamaan tärkeästä asiasta. Älä halveksu ketään!

En itse saanut koskaan tehtyä peiliin tuollaista kylttiä. Mutta syvän jäljen Lönnebon kirjoitus on minuun jättänyt. Sanat koskettavat yhä, vaikka tekstin lukemisesta on reilusti yli kymmenen vuotta. Varsinkin viime päivinä olen näihin ajatuksiin palannut. Älä halveksu ketään.
Kun pyrin tuota ohjetta toteuttamaan omassa elämässäni, huomaan olevani hyvän ja tärkeän, mutta samalla vaativan ja ristiriitaisia ajatuksia herättävän tehtävän edessä. Onkohan niin, että on ihmiselle ominaista toimia toisin? Liekö syy sitten huonossa itsetunnossa, koetussa halveksunnassa, ympäröivässä kulttuurissa tai jossain muussa, niin elämässä kohtaa ihmisiä, joita on vaikea katsoa arvostaen. Ja vaikka puheissaan ja sanoissaan voisikin jotenkin välttää mollaamisen, pilkan ja halveksunnan, niin ajatuksen ja tunteen tasolla se on paljon vaikeampaa. Vaiko mahdotonta? Kliseenomaisesti: Käsi sydämelle. Voinko minä totta puhuen sanoa, etten koskaan halveksu ketään? En voi. Voitko sinä?

Kamppailen tämän asian kanssa juuri nyt, koska vastikään jätin ottamatta kantaa maahanmuuttajiin kielteisesti ja halveksuvasti suhtautuvaan keskusteluun. Olisin halunnut asettua haukuttujen puolelle, mutta ääneen en niin tehnyt. Samalla, kun puhetta kuunnellessa mieleeni pälähti ajatus “älä halveksu ketään”, arvostelin mielessäni keskustelijoita, väheksyin heidän kokemustaan ja – halveksuin heitä.

KNOCKOUT! Jäin lauseen tyrmäämäksi. Elämänohjeena “älä halveksu ketään” osoittautui vielä vaikeammaksi kuin olin osannut kuvitella.

Selviäisinkö helpommalla, jos osaisin erottaa asiat ja ihmiset? Niinhän tehdään silloin, kun sanotaan asioiden riitelevän, ei ihmisten, tai kun tuomitaan paha teko, ei sen tekijää. Ainakin nyt tällainen erottelu tuntuu hiusten halkomiselta. Hiuksiakin halkoneena olen huomannut, että jossain kohdassa se ei vain onnistu.

Entä välinpitämättömyys? Ei taida auttaa sekään. Maailma ei katoa ympäriltäni sillä, että suljen silmäni ja laitan sormet korviin. Pitkän päälle siinä voisi käydä niin, että halveksunta kohdistuisikin omaan itseen. Syystä.
Entä vuoropuhelu ja empatia? Entä jos todella haluaisin ymmärtää toista ja asettua toisen asemaan, oppisinko arvostamaan ja hyväksymään hänet? Ehkä. Tai sitten en, varsinkaan jos hänen kokemus- ja ajatusmaailmansa olisi täysin ristiriitainen omani kanssa.

Mitenkä sitten oman vajavaisuuden tunnustaminen? En ole sen parempi kuin muutkaan. Mikä minä olen toista halveksumaan? Nöyryydellä on tilausta.

DEAD END? Pääsemättä asiassa eteenpäin minun on tyydyttävä siihen, mihin pystyn. Vaikka en voi aina ja kaikessa noudattaa ohjetta “älä halveksu ketään”, voin silti siihen pyrkiä.