Parikkalan patsaspuisto – Sielunmaisemaa tutkimassa

Kävin elokuussa ystäväni kanssa Parikkalassa. Koska se oli sen verran kaukana, päätimme myös yöpyä siellä. Olin todella innoissani lähdöstä, mutta monet kyselivät, miksi ihmeessä te menette Parikkalaan? Eihän siellä ole mitään! No, ei siellä paljoa ollutkaan, mutta valitsimme Parikkalan varta vasten kiinnostuksestani patsaspuistoon. Monet ovat varmaan kuulleet Parikkalan patsaspuistosta, sillä se nousee aina välillä mediassa esiin erikoisena nähtävyytenä. Erikoinen se totisesti onkin!Itseoppinut taiteilija Veijo Rönkkönen teki ensimmäisen patsaansa puistoon vuonna 1961 ja jatkoi patsaiden tekemistä kuolemaansa asti vuoteen 2010. Viidenkymmenen vuoden aikana hän ehtikin luoda noin 560 mitä erilaisinta patsasta tontilleen.

Puistoon oli vapaaehtoinen sisäänpääsymaksu ja kyltit varoittelivat pysymään polulla. Kun astuimme sisään patsaspuistoon, meitä tervehti kaksisataapäinen joogaajien joukko, jotka olivat kaikki selin meihin päin. Sekaan mahtui myös yksi dinosaurus. Joogaajia kuvataan koko puiston henkiseksi keskukseksi ja erityisesti niissä nousee esiin puiston patsaiden vahva omakuvamaisuus. Kiertelimme puistossa ja löysimme toinen toistaan mielikuvituksellisempia ja erikoisempia betonista valettuja patsaita. Rönkkönen on kuvannut teoksissaan laajasti eri kansallisuuksiin, ikäluokkiin ja ammatteihin kuuluvia ihmisiä ja lisäksi myös erilaisia eläimiä. Patsaat ovat kuitenkin jollain tapaa karmivia ja herättävät katsojassa monenlaisia tunteita.Minuun puisto teki todella suuren vaikutuksen, tosin en oikein osaa kuvailla, mikä siinä kiehtoi. Erityisen puhuttelevia olivat patsaiden silmät, jotka olivat kosteudesta sameita sisältä. Minusta tuntui, että hahmojen erikoisella ulkonäöllä oli saatu vangittua jotain ihmisen olemuksesta ja ihmisenä olemisesta. Erityisesti minua kiehtoi se, että suurin osa patsaista oli taiteilijan vain vaivoin peiteltyjä omakuvia. Jäinkin miettimään, millaisena Rönkkönen näki itsensä? Entä ihmiset yleensä?

Miten meidän fyysinen olemuksemme ja henkinen kokemuksemme itsestämme ovat yhteensovitettavissa? Epäilen, että harva meistä näkee itsemme samalla tavalla kuin muut ihmiset meidät näkevät. Kun katsomme peiliin, näkemämme kuva saattaa olla vääristynyt. Kun ajattelemme sisäistä ihmistämme, saatamme nähdä hänet hyvin eri valossa kuin lähellämme olevat. Olen usein miettinyt, kuinka paljon voimme todella tavoittaa ihmisyydestä tai edes itsestämme? Veijo Rönkkösen elämäntyö herätteli minua juuri tällaisten pohdintojen äärelle ja miettimään sitä, kuinka valtavasti omalla luovuudella ja hapuilevillakin kokeiluilla voi parhaillaan antaa muille.

Puisto ja sen tunnelma koskettivat minua niin syvästi, että houkuttelin ystäväni tulemaan kanssani vielä yön pimeydessä takaisin puistoon. Tosin silloin paikan mystinen ja houkutteleva tunnelma oli muuttunut ennemminkin pelottavaksi ja uhkaavaksi, varsinkin, kun kaiutin soitti siellä musiikkia yölläkin. Pitäydyimme tiukasti yhdessä ja visiittimme jäi lyhyeksi ja melkein juoksimme takaisin autolle!

”Sielun sopukoista ne on kaikki lähtösin. Ei kaupattavaks, eikä maksusta nähtäväksi. Vapaasti niitä saa katsella matkalainen tai paikallisväki.” – Veijo RönkkönenTätä yöllistä kokemustamme vasten jäin pohtimaan erityisesti sitä, että Veijo Rönkkönen asui patsaidensa keskellä. Hän oli rakentanut ne talonsa ympärille eikä mielellään poistunut kotoaan. Tällaisessa sielunmaisemassa on jotain todella kiintoisaa ja olisi upeaa ymmärtää taiteilijaa paremmin. Aion kyllä ehdottomasti mennä joskus vielä uudestaan patsaspuistoon!

– Emmi Gong