Yllättävä kohtaaminen – taiderastit vol. 3

Kello on 9.52 sunnuntaiaamuna. Huomaan sen kulkiessani Kauppakaaren päästä radan alitse kohti kirkkoa. Sampolan aukiolla kohahtaa, “Ilon hetket” -suihkulähde suhahtaa käyntiin jostain salaperäisestä syystä. Minäkö sen sain aikaan? Vesi ryöppyää pienistä aukoista ja muodostaa muuttuvia kaaria.

Vähän matkan päässä minua odottaa “Yllättävä kohtaaminen” toinen Maasalon työ. Teoksen nimi ja sijainti kertovat minunkin matkastani kirkkoon ja yllättäviin kohtaamisiin. Enkä nyt tarkoita vain vanhojen tuttujen tapaamista tai uusiin ihmisiin tutustumista. Kirkonkellot soivat. Astelen kirkon takanurkkaan. Kaivan taskustani muutaman kolikon ja ne kilahtavat lähetyskynttelikön kiilamaiseen rahasäilöön. Sytytän kynttilän rukouksen merkiksi, sanoja ei tarvittaisi, mutta itseäni varten sanon hiljaa: ”Sinä tiedät, pidä huolta.” Turvallista. Yllätyksetöntä.Mistä tulevat yllättävät kohtaamiset? Joskus virsistä. Tutut sanat ja sävelet tuovat mieleen muistoja. Ihmisiä. Omia elämänvaiheita. Tätä laulettiin kun… Tätä lauloin lapselleni… Tämä lohdutti läheisen kuoltua…Joskus Raamatun sanat pysäyttävät. Kun astun Jeesusta seuraavan kansan joukkoon, kuulen sokean kerjäläisen huudon “Armahda minua.” Kuulen Jeesuksen kysymyksen: “Mitä sinä tahdot, että minä sinulle tekisin?” Oivallan sanojen koskevan myös minua.Yllättävin kohtaaminen tapahtuu oman itsen kanssa. Kohtaaminen pakottaa katsomaan peiliin. Olenko kuuro ja sokea? Annanko apua, jota minä luulen toisen tarvitsevan. Auts. Minä se olen. En kuule, en näe, en ymmärrä. Enkä toimi.

Rakkain kohtaaminen, joka kerta yhtä yllättävä, tapahtuu ehtoollispöydässä. Me nyt elävät, kerran syntyvät, meitä ennen eläneet, me kaikki olemme tässä. Nyt. Jeesus on kanssamme, niin kuin on ollut aina opetuslastensa kanssa. Leipä ja viini. Sana. Minussa, meissä. Siunauksen murusia maailmaanKatse pysähtyy saarnatuolin takana olevaan seinäryijyyn. Sateenkaaren “Lupaus” puhuttelee. Sakastin yläpuolella tuuli puhaltaa puureliefin purjeeseen. Matka jatkuu uusiin yllättäviin kohtaamisiin.

YK-päivänä 24.10.18 mietin aiemmin näkemääni ja kokemaani. Ilon hetket, kohtaamiset, avunpyynnöt, niihin vastaaminen, sitähän YK tekee – tai oikeastaan – YK on väline, rakenne, toimintamalli. Ihmiset tekevät, sinä ja minä. Jotkut lähipiirissä, jotkut jossain kaukana. Ilman ihmisiä valtiot, yhteisöt, järjestöt eivät tee mitään. Ihmiset tekevät, sinä ja minä. 
Toisinkin voi käydä. Ei vain se näy, mitä teemme. Jälkensä jättää tekemättömyyskin, hylkääminen. Siitä muistuttakoon vaikkapa “Kirjokansi”, sammaloitunut ja ruostunut osa Maasalon töiden sarjassa.

Kunpa näkisimme, kuulisimme, ymmärtäisimme ja tekisimme.