Kultaista tuhkaa – pyhäinpäivän muistoja

Tuhkaa. Vain tuhkaa. Harmaata, valkoista tuhkaa. Hienoa, ohutta, läpikuultavaa, joka hajoaa, kun siihen koskettaa. Lähes olematonta. Mitä jää, on sanoin kuvaamatonta.

Marraskuun pimeydessä pyhäinpäivän aikaan haudalla kynttilä valaisee nimiä kivessä. Minä muistan sinua, olit tärkeä, olit rakas. Olet yhä. Muistoja, rakkaita muistoja ja niitä kipeitä, joita en halua muistella.

Muistoja.

Kalmiston kivipaasien keskellä hän pitää uurnaa sylissään. Ei hellästi. Ei. Sormet ovat kouristuneet kulmikkaan puuruukun ympärille. Katse suuntautunut eteenpäin. Ei. Katsetta ei ole. Ei hän näe, vaikka silmät ovat auki. Yhtä auki kuin vainajan, joka tuhkana lepää hänen sylissään. He eivät näe.

Ruskeat kupertuneet vaahteranlehdet ryömivät tuulessa hautojen välissä. Muualla paitsi tässä. Tässä ei liiku mikään. Tässä ei mitään. Vain hän ja hän, he yhdessä. Vielä ei voimaa päästää irti. Vielä ei aikaa. Vielä ilmassa kaipuun lämpöä hänestä, joka on kylmennyt.

Toisille hän oli kuin kuka tahansa. Harmaa ja väritön. Tuhkaa, jota tuuli tuivertaa sammuneelta nuotiopaikalta. Harmaa ja väritön, muille. Minun katseessani hehkuvaa kultaa. Ja minä hänen. Köyhien kultaa. Muille huomaamatonta, lähes olematonta, meille sanoin kuvaamatonta.

Minä ja hän. Vielä yhdessä. Vielä lämpöä. Kunnes on aika luopua, päästää otteesta, laskea rauhaan. Aika peittää hellästi hiekalla, odottaa linnun itkua. Kalmiston käytävillä tuulee.

Muistoja.

Marraskuun pimeässä valaisee kynttilä haudalla kävijän kasvoja.
Pyhäinpäivän ajatuksissa viipyi