Liisa Laurila

Heikki, Henrik, Henry, Henkka, Hessu, Heka, Henrikki…

Kirjoitan tätä Heikinpäivän iltana, onnea kaikille päivänsankareille!
Henrikin, Heikin päivä on yksi suomalaisen kalenterin vanhimmista, omalla paikallaan jo 1600-luvulta alkaen. Heikki on ensimmäinen sydäntalven härkäviikkojen merkkipäivistä. Talven selkä taittuu, karhu kääntää kylkeään. 
Ensimmäinen Henrikki on tietysti Henrik-piispa, Suomeen ristiretken tehnyt jumaluusoppinut. Piispan matka päättyi Köyliönjärven jäälle, Lalli-talonpojan kostaessa perheensä kärsimän vääryyden – näin kertoo legenda, Pyhän Henrikin surmavirsi. Kristillisen kylvön sanotaan alkaneen ensimmäisestä ristiretkestä vuoden 1150 tienoilla, kun piispa Henrik tuli Suomeen, kastamaan suomalaisia kristinuskoon. 
Henrikistä tuli suomalaisten suojeluspyhimys, ainoa, sillä Mikael Agricolan aikana suomalaiset jättivät katolisuuden ja siirtyivät luterilaisen kirkon huomaan. Kansankielinen kansankirkko kehittyi ja teki suomalaisista kansakunnan. Suomi liitettiin ristiretkien aikaan Ruotsin kuningaskuntaan, valtioiden välinen yhteys katkesi vasta Suomen sotaan 1808-1809. 
Miksi kertaan tämän kaiken? Tulin – lähes ohimennen – kysyneeksi nuorelta opiskelijalta, milloin kristinusko tuli Suomeen. Vastauksena oli hämmentynyt katse ja arvaus, jota en toista. Täti kysyi liian vaikeita?
Kirkkohistoria ei omina kouluvuosinani ollut mikään viihteellinen oppiaine. Sitä luettiin kellastuneenvärisestä, köyhästi kuvitetusta oppikirjasta ja kirkkoisät ja patriarkat muistuttivat toisiaan niin paljon, että Gezeliuksia ja muut piispat menivät sekaisin. Opettaja teki parhaansa, me oppilaat emme aina. Eikö niillä vieläkään ole parempia kirjoja? 

Aikuisena olen kiinnostunut kirkkohistoriasta ja kirkkojen historiasta. Kirkon – siis seurakuntien – tarina kulkee muun historian rinnalla ja kertoo suomalaisten matkasta sivistysvaltion kansalaisiksi. Kun perehtyy kirkon vaiheisiin, huomaa, miten paljosta kirkko ja sen etulinjassa työtään tehneet papit, kappalaiset ja lukkarit ovat ennen vastanneet. 
Joka talosta piti jonkun tulla sunnuntaisin sanankuuloon – saamaan kristillistä opetusta, mutta myös kuulemaan kuulutukset. Jumalanpalvelus oli kohtauspaikka, sanan kylvön paikka, mutta myös uutiskanava. Lukkarit opettivat kansaa lukemaan, virsikirjojen pitkät värssyt harjaannuttivat lukutaitoa ja opettivat varmaan myös musiikkia. Saarnan jälkeen luettiin kuulutukset, kaikilta elämän aloilta, maallisen ja hengellisen vallan asioista. 

Kaipaisimmeko me suomalaiset uutta ristiretkeä?  Suomalainen uskoo pärjäävänsä tässä ajassa ilman seurakuntaansa, ilman kirkkoaan. Kirkonmäelle ei enää uutisten toivossa tarvitse suunnistaa. Lukemaan ja laulamaan oppii muutenkin, lukkarin virsikannel on historiaa. Joku jopa epäilee äidinkielensä merkitystä. 
Pitäisikö vanhojen kirkkoisien tulla meitä uudelleen opettamaan? Vaikka kirkkohistoria ei aina maistunut, historian käännekohdat me kyllä opimme. Tiesimme, milloin kristinusko tuli Suomeen ja miten. Kuka tekisi uuden ristiretken ja opettaisi suomalaisille perusasiat oman maansa ja kielensä historiasta? Opettaisi arvostamaan omaa kieltä ja kulttuuria.  
Piispa Henrikin tarina oli tärkeä etappi kehitykselle, jonka ansiosta suomalaisilla on elävä ja rikas kulttuuri. Kirkon merkitys kulttuuripääoman kartuttajana on ollut ratkaiseva. 
Onnea – vaikka pienellä viiveellä – kaikille piispa Henrikin mukaan nimensä saaneille!


 Kuvat ovat otoksia eri vuosilta, tammikuulta. 

0 comments on “Heikki, Henrik, Henry, Henkka, Hessu, Heka, Henrikki…

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: