Onko kirkkokolehdilla tulevaisuutta?

Käteisen käyttö vähenee vauhdilla. Onneksi harmaa talous kärsii tästä. Mutta onpa ilmiöstä haittaa myös lipaskerääjille: ”minulla ei ole käteistä mukana”. Seteleiden puute alkaa näkyä myös kirkkokolehdeissa.

Kolehdin pitkä historia ulottuu alkukristillisyyteen saakka. Apostolien kirjeissäkin seurakuntalaisia kehotetaan laupeudentyöhön köyhien ja vähäosaisten hyväksi.

Selvän rahan pyytäminen on näppärä tapa kantaa kolehti. Papin liikuttava uhrilahjapuhe ei pääse unohtumaan, kun haavi tulee saman tien kohdalle. Silmänpalvontakin nostaa tuottoa: puolituttu vieruskaveri vahtii haukkana, kuuluuko haavista kilahdus vai kahahdus. Käteisen rahan toimittaminen seurakunnalta saajan tilille toki maksaa mutta ei tolkuttomasti.

Kolehtihaaville on korvikkeita mutta niissä on ongelmansa. Tekstiviestilahjoituksesta operaattori vie muhkean osan. Tilillepanokortti unohtuu pöytälaatikkoon. Pankkikorttien höylääminen tuo  jonot kirkon käytäville. Mobiilimaksaminen etsii vielä uomaansa. Amerikkalaisilla on kaikessa rahastamisessa pettämättömät systeemit. Niin kolehdinkeruussakin: haaviin pudotetaan shekkejä, joista ilmenee maksaja ja summa. Fariseuksille tarjoutuu mahdollisuus nostaa profiiliaan.

Kirkkokolehti vaatii muutakin uudistamista kuin keräystavan. Tuottojen lisäämiseksi seurakuntalaisille tulee tarjota vaihtoehtoja. Suomalainen ei pidä siitä, että joku muu määrää ylhäältä päin, mihin kunkin pitäisi rahansa antaa. Ei varsinkaan, kun monen kolehtikohteen osalta joutuu kysymään, miten tämäkin on päässyt mukaan. Raamatun vertauksissa seurakunta samaistuu lammaslaumaan. Kirkkokansa näyttää sisäistäneen lampaan roolinsa niin hyvin, ettei paimenen hölmöltäkään kuulostavaa kolehtikehotusta kyseenalaisteta. Haaviin pudotetaan siis vitonen riippumatta kohteesta.

Ylipäätään kolehtien saajat tuntuvat pitävän vuotuisia kolehtivuorojaan saavutettuina etuina, joihin kajoaminen tuottaa tuskanparahduksia samaan tapaan kuin pyrkimykset perata yritystukia. Itseäni muun muassa ihmetyttää Suomen Lähetysseuran lukuisten kolehtipyhien määrä ja niiden sijoittelu ”parhaaseen katseluaikaan”. Tasapuolisuus kirkon muita virallisia lähetysjärjestöjä kohtaan ei näytä tässä mitenkään toteutuvan.

Kun esittää arvostelua, on velvollisuus tuottaa ideoita paremmasta maailmasta. Minkälainen kirkkokolehdin siis pitäisi olla 2020-luvulla?

Ryhtyisin rakentamaan sellaista messukulttuuria, jossa kukin saa itse päättää kolehtikohteensa. Seurakunta voi toki tarjota vaihtoehtoja, joista ja joiden ulkopuolelta voi valita itseään puhuttelevia lahjoituskohteita. Kun on itse valinnut rahojensa määränpään, kolehtivitonen saattaa vaihtua isompaan seteliin.

Jokaisessa messussa pitää tietenkin olla kolehtiosio, jonka alussa muistutetaan uhrilahjan varhaiskristillisistä juurista. ”Kolehdinkantajat” jakaisivat ihmisille kolehtilappuja ja tarvittaessa kyniä. Hiljaisen rukoushetken aikana kukin seurakuntalainen miettii sen päivän lahjoituskohteen ja –määrän ja merkitsee ne kolehtilappuunsa. Tämä sujautetaan taskuun, käsilaukkuun tai lompakkoon pudotettavaksi kotona olevaan ”kolehtimaljaan”. Maljan voi tyhjentää vaikkapa kerran kuukaudessa ja tilittää rahat luvattuihin kohteisiin. Helppoa kuin heinänteko eivätkä ulkopuoliset vedä välistä osuuttaan.

Yhteisvastuukeräyksessä tämä ajatus on jo tavallaan käytössä. Kerääjät ojentavat muistilapun käteisen puutteessa kärvistelevälle ohikulkijalle.

Uudenlaista uhraamisen kulttuuria on hyvä opetella jo senkin takia, että verovaroilla elävä seurakunta voi olla historiaa nopeammin kuin arvaammekaan.