Mittä minä olin?

Huomenna on Kalevalan ja suomalaisen kulttuurin päivä. Elias Lönnrotin elämäntyön ja hyvän suomen kielen juhlapäivä. 

Kun minä olin pieni, me asuimme Valkoisen talon yläkerrassa. Valkoinen talo oli yhtä aikaa koti ja vanhempien työpaikka. Kun äiti teki töitä alakerrassa, hän otti minut mukaan tai sain leikkiä avaralla pihamaalla.Eräänä päivänä olin kadonnut pihamaalta ja äiti lähti etsimään minua. Olin lähtenyt omin luvin retkelle, katsomaan maitokaupan näyteikkunaa. Maitokaupassa oli käyty monta kertaa äidin kanssa, joten osasin sinne itsekin. Kaupan ikkunassa oli kahvipaketteja, ne olivat siellä samanlaisina aina ja olisivat kai vieläkin, ellei taloa olisi purettu tehtaan laajennuksen tieltä. Kun äiti löysi minut ja kun kävelimme käsi kädessä kotipihalle, olin kysynyt: ”Mittä minä olin?” 

Tämä on minun pieni tarinani tänään. Jokainen kertomus alkaa pienestä tarinasta. Kaikista kertomuksista ei tule eepoksia. Silti, ne voivat olla kertomisen arvoisia. 

Kun Kajaanin piirilääkäri Elias Lönnrot (1802-1884) kokosi runoja, hän astui pirtteihin ja tupiin, tapasi kansaa. Lönnrot kuunteli tarinoita, kertomuksia, runomuotoisia kuvauksia. Ei ainoastaan lapsuusmuistoja, vaan kaikuja menneisyydestä, jylhiä kertomuksia muinaisista ajoista. 32-vuotiaana Lönnrot rakensi kuulemastaan ja muistiin kirjoittamistaan runoista Kalevalan ensimmäisen version. Se antoi vahvan todistuksen suomalaisen kulttuurin voimasta aikana, jolloin sitä todella tarvittiin. Helmikuun viimeisenä vuonna 1835 allekirjoittamassaan esipuheessa sanotaan:                       

Suomen kieli ja runo näissä ehkä tavataan selvempänä kuin missänä muussa kirjassa. Monet sanat ja sanan-parret tulevat tuon tuostaki ilmi alkuluonnossaan eli samalla kannalla, kun mitä rahvaan suusta kuullaan. 

Kalevalan ensipainos ilmestyi 184 vuotta sitten. Tänä vuonna tulee kuluneeksi 170 vuotta Kalevalan toisen version, nykyisin käytetyn kansalliseepoksen julkaisemisesta. Elias Lönnrot täydensi aikaisemmin julkaistua eeposta, lisäsi siihen aineistoa ja allekirjoitti 17.4.1849 uuden esipuheen. 

Uuden Kalevalan vuonna, heinäkuussa hän solmi avioliiton Maria Piponiuksen kanssa. Maria Piponius oli sivistynyt, lahjakas nainen, laulavan herännäisyyden edustaja. Marian hengellinen elämänkatsomus vaikutti osaltaan siihen, että Elias Lönnrotista tuli myös suomalaisen virsikirjan uudistaja. Elias Lönnrot antoi sanoja, sanoitti ja kehitti äidinkieltämme.  Huomenna juhlitaan Kalevalaa. 

Ellette ehdi mukaan juhliin, kertokaa tai merkitkää muistojanne ja tarinoita elämästä. Käyttäkää suomen kieltä, hyvin ja kauniisti, sillä oma kieli on kallisarvoinen aarre. 

Uudet kertomukset kasvavat pienistä tarinoista ja muistoista, jotka kaikki ovat arvokkaita. Kysykää vaikka: ”Missä minä olin?”Lukekaa Kalevalaa, myös sitä 1835 julkaistua ensimmäistä versiota. Saatatte yllättyä iloisesti. 

Herännenkö, heittänenkö,
Luonenko, lopettanenko
Vai vasta alottanenko?
Viel olis sa’an sanoja,
Tuhat virren tutkimusta,
Joit ei laula kaikki lapset,
Ymmärrä yhet urohot,
Eikä vaimot varsinkana.

Vaan ei koski vuolaskana
Laske vettänsä loputen.
Eikä laulaja hyväkän
Laula tyyni virsiänsä.
Mont’ on muutaki muretta,
Paljo huolta huommisesta.
Nälkä mulla näin sanovi:
Suut’ elä kullatta kuluta,
Pieksä kieltä penningittä,
Laulaja laki palavi,
Runoin kulkku kuivettuvi
Vaan ei korvan kuunteliain.

Vaan kuitenki, kaikitenki,
Virren laulon, laulun laiton,
Oksat karsin, tien osasin.
Siitä sinne tie menevi,
Rata uusi urkenevi,
Paremmille laulajille,
Taitavammille runoille,
Nuorisossa nousevassa,
Polvessa ylenevässä.                      

Vuoden 1835 Kalevalan viimeiset säkeet 

Hyvää Kalevalanpäivää toivottaa Liisa 

Kuvat ovat kirjoittajan, otoksia helmikuulta 2019 Levin ja Sammun tuvan maisemissa.