Hyvin, huonosti vai hyvin huonosti?

”Miten noin omasta mielestäsi onnistuit?” Tähän kysymykseen saan vastata varsin usein palatessani kotiin kävelylenkiltä, kauppareissulta tai vaikkapa roskapusseja viemästä. Varsin usein olen sanonut: ”Aika huonosti.” Ja jatkanut selittelyä: ”Unohdin ostaa, mitä ajattelin etukäteen.” ”Melkein liukastuin.” ”Aurinkolasit jäivät kotiin, vaikka ne olisivat olleet tarpeen.” ”Vaatteita oli liikaa päällä, tuli ihan hiki.” Ja niin edelleen. Turhia, epäoleellisia, ei-edes-mainitsemisen-arvoisia ikävän oloisia asioita, joilla ei oikeasti ollut merkitystä reissun onnistumiseen.

Näin vastailin, kunnes kerran tajusin, ettei kyse olekaan mitättömistä pikkujutuista. Muistin vanhan sanonnan: ”Ei ole vain niin, miten asiat ovat, vaan miten ne ottaa.” Entä jos edellä kerrottujen vastausten sijaan sanoisinkin: ”Ihan hyvin, kiitos.” Ja jatkaisin: ”Aurinko paistoi ja jo lämmitti. Melkein koko matkan oli helppo kävellä, kun lumet ovat sulaneet. Käväisen vielä illemmalla uudestaan kaupassa, niin tulee samalla ulkoiltua.” 

Tätä pohtiessa, muistin myös facebookin WE  KERAVA -ryhmän mainiot säännöt, joiden pohjalta  bloggasin reilu vuosi sitten.  ”Ajatukset, sanat ja teot eivät ole toisistaan irrallisia, vaan toisiaan ruokkivia. Siksi käy niin, että mihin keskittyy ja mitä korostaa, se lisääntyy.” Kannattaa siis keskittyä myönteiseen ja hyvään.

Mutta sitten seuraa hidastava “mutta”.Mutta ei ole aina yksinkertaista eikä helppoa nähdä ja sanoittaa omassa, toisen tai yhteisessä elämässä positiivista puolta. Vaatii vaivaa oikaista itsensä ja nousta katsomaan, kuulemaan ja tuntemaan, mitä muuta on kuin pitkää talvista pimeyttä, mollisävyistä musiikkia ja huolta ja murhetta milloin mistäkin. Ehkä vielä suurempi vihollinen on välinpitämättömyys. ”Mitä välii? Ihan sama! EVVK!”- asenne ja ajatukset tuhoavat mahdollisuuden pieneenkin muutokseen.

Entä jos todella yrittäisin? Mikä muuttuisi, jos vastaisinkin ”Ihan hyvin, kiitos!” Mieleen tulevat hakematta kauan sitten tuntemani ihmisen kasvot. Lähes riippumatta mistään hän hymyili ja sanoi iloisesti: ”Kiitos hyvää kuuluu!” Silloin sydäntäni riipaisi, sillä ajattelin, ettei se ollut totta. Mutta ehkä olikin? Hänelle. Entä jos hän osasikin jo nuorena nähdä ja kokea juuri sen, minkä perään nyt kyselen? Silloin sydäntäni voisi riipaista uudestaan, mutta eri syystä. Hänellä oli taito, jonka opettelussa, minulla menisi koko elämä. Jälkiviisautta.

Tuumasta toimeen.Jos päätän todella yrittää, voinko oppia näkemään valoisan puolen, voinko iloita pienestä harmia ja katkeruutta aiheuttavan asian keskellä? Saisinkohan tähän harjoitukseen lisäpotkua viikko sitten alkaneesta paastonajasta? Voisin paastota valittamisesta, katkeroittavista ajatuksista. Voisin paastota pahoista puheista ja välinpitämättömyydestä. Tilaa tulisi iloa ja kiitollisuutta kasvattaville ajatuksille ja sanoille. Pienin askelin on pitkäkin matka kuljettava. Parhaimmillaan paluuta entiseen ei enää paaston päätyttyä olisi.

Monesti ennenkin lainaamani Martin Lönnebo esittää ajatuksen silmätipoista, joiden avulla katse kirkastuu. Hän kehottaa joka päivä kirjoittamaan muistiin jonkin iloa tuottaneen asian. Niin vuoden kuluttua on koossa 365 ilon ja kiitollisuuden aihetta. Hänen mukaansa kiitollisuus on parasta silmälääkettä. Se antaa lievitystä surullisille silmille, loistoa väsyneille ja pehmeyttä katkerille. Kiitollisuus parantaa näkökykyä, että voi nähdä sen hyvän, mitä elämä antaa.

Sittenpä seuraa aivan hullu yllytys: Mitähän siitä seuraisi, jos jokainen keravalainen, minä muiden muassa, vaikka viiden seuraavan viikon ajan joka päivä kirjoittaisi muistiin itselle tai sanoisi jollekin toiselle, yhden ilahduttavan asian? Siitähän voisi tulla tapa, eikä paluuta entiseen enää olisi.