Vanhaa, arvokasta

Kun mestari kaataa puun, veistää hirren ja rakentaa talon, lopputulos on sykähdyttävä. Kauniisti veistetty hirsi, kirveen jälki puun pinnalla, oksankohdista esiin tullut pihka, säiden ja ajan tuoma patina. Kuvaan usein vanhoja hirsiseiniä, kuluneita, aikaa nähneitä, taideteoksia. Vanhan talon jokainen osa on ollut jonkun ihmisen tekemä. Hirressä voi olla puumerkki, muistissa perimätieto: tämän teki maankuulu rakentaja. Kohtaan ammoin ahertaneen mestarin hänen työnsä jäljessä. 

Katselen elämää, jatkuvuutta. Joskus näkee saman perheen eri sukupolvia. On kiinnostavaa nähdä, kuinka kasvojen piirteet, liikkumisen tapa, eleet ja ilmeet toistuvat. Variaatioita on lukemattomia ja silti, yhdennäköisyyden voi tunnistaa. 
Jatkuvuus on meissä, se elää esineissä. Perinteen päälle rakentuu uusi, josta hiljaa tarkastellen avautuu kerroksellisuutta, syvyyttä. 

Vanha pellavainen pyyhe on nimikoitu, ohueksi hiutunut, ehkä omin käsin kangaspuissa kudottu. En enää vie pyyhettä keittiöön, en kuivaa sillä kristalleja, en käyttäisi keittiöliinana. 
Nimikirjaimet viittaavat tyttönimeen, vaatimattomaan lapsuudenkotiin, ensimmäiseen omaan kotiin. Nyt on minun vuoroni pestä ja ripustaa kuivumaan. Arki on ollut taidetta, huolella niukoista aineksista rakennettua ja vaalittua. Esineitä, jotka ovat olleet aina. 
Kohtaan tutut, jo poisnukkuneet heidän käsiensä kosketuksessa, siinä, mitä he ovat tehneet. 

Kuluneen kankaan rakenne erottuu valoa vasten läpikuultavana, säännöllisenä. Osaisinpa tehdä siitä jotain kaunista ja kunnioittavaa. 

Vanhempani ja isovanhempani ovat jo poissa. Vien kynttilän haudalle, samalla kiitän mielessäni tuttua seurakuntamestaria siitä, että jokainen käytävä kirkkomaalla on huolellisesti aurattu. Nämä arjen osaajat, elämän ylläpitäjät, arvokkaat ihmiset. Osasinko olla oikein, pitää huolta, arvostaa? Osaanko olla tuttujen iäkkäiden ihmisten lähellä, puhua, kuunnella, auttaa? Joka aamu näen, kuinka naapuritaloon syttyvät valot, siellä he touhuavat, keittiössään, puhuvat ja juovat kahvit. Valot loistavat, kaikki on hyvin. Puhutaan vanhusten elämästä ja olemisesta. Ei kai se niin vaikeaa voi olla. Pitää osata arvostaa ja tukea. Pitää uskaltaa antaa, omasta sielustaan, jakaa. Ottaa vastaan elämän kokemus ja muistojen rikkaus. Kuunnella. Lopetetaan puhuminen, pseudopuuhastelu ja aletaan oikeasti pitää huolta. Arkea se vain on, hyvää työtä. Patinaa meihin kaikkiin kertyy, jonakin päivänä aika alkaa näkyä jokaisessa, minussakin, sinussakin. Elämän laki, luonnollinen kulku. Ollaan olemassa, yhdessä. 

Elämää pohtii Liisa