Liisa Laurila

Ei se minulta pois ole

Kivenmöhkäle.

Jokainen aika kirjoittaa oman tarinansa. Eikä aika itsestään kirjoittaudu, ihminen siihen tarvitaan. Mitä useampi kirjoittaa, sitä runsaampi tarinasta tulee. Jokainen kirjoittaja kirjoittaa omasta itsestään. Samalla jokainen peilaa tekstissään omaa käsitystään toisista ihmisistä. Vaikeinta on silloin, kun vastaanottajat ovat kasvoton, heterogeeninen massa, suuri yleisö. Perustiedot vaihtelevat, mutta vielä enemmän on vaihtelua siinä, mikä oikeasti kiinnostaa. Luuleksä, etten mä tota tietäis? Ei vois vvvvvv vähempää kiinnostaa? Mitä sä tota samaa aina jauhat? Pidäksä mua ihan tyhmänä vai? 

Savikuppeja. Anu Pentikin taidetta.

Kun kohderyhmällä on profiili, sillä on myös kasvot ja sielu. Kotiseutuväki osaa arvostaa tarinoita vanhoista ajoista ja tavoista, hallitsee perustiedot paikkakunnan historiasta ja merkkihenkilöistä. Näin tiedän ja saatan sisäpiiripöhinässäni kirjoittaa niin, että aiheeseen vasta perehtyvä tuntee olonsa epävarmaksi, kun ei ymmärrä. Kohderyhmän profiili voi olla myös ansa. Ihmiset ovat perusluonteeltaan monitahoisia ja särmikkäitä.  Meillä maallikoilla on oma mielikuvamme seurakuntaväestä, siitä, mitä se tietää entuudestaan ja mitä se hyväksyy. Hei baby, ei niillä kaikilla ole nutturaa! Hei, ne tietävät paljon myös muusta kuin vain omasta jutustaan! Ai sinä kirjoitat siitä? Tiedätkö, sekin kirjoittaa…  En tiennyt, mutta tiedän, etteivät meidän näkemyksemme voi kaikessa olla yhteneviä. 

Savikuppi. Anu Pentikin taidetta.

Koulussa olin joskus ihan hukassa vieraskielisten sanojen kanssa. Ruotsin ingenjör suomentui kokeeseen ensin tyhjäntoimittajaksi, kunnes tunnin lopussa tajusin, että kyseessä on insinööri ja niin koepaperi joutui ankaran kumittamisen kohteeksi, suttua tuli, onneksi ei reikiä. Nyt naurattaa ja uskaltaa jo kertoa, silloin ei huvittanut, nolotti kamalasti.  Tarkista, tarkista vielä kerran ja lue vielä huomenna tai tunnin kuluttua uudelleen ja lähetä vasta sitten. Ja siltikin voi tulla pieniä tai isoja vihreitä. Insinöörit voivat olla tässä parhaita kumppaneita, tarkkoja tarkastajia. Jos joku aihe on tärkeä ja polttavan kiinnostava, ei ole mitään takarajaa sille, kuinka paljon tietoa aiheesta haluaa omaksua. Asiantuntija osaa lukea kriittisesti ja suodattaa epäoleellisen, mutta myös oppia uutta. Pitääkö aina olla positiivinen, todistaa rakkautta? Kannustuksella ja positiivisuudella saa enemmän aikaan kuin ankaralla moitteella, mutta kyllä epäkohtiinkin saa ja pitää kiinnittää huomiota. Rakentavasti, niin kuin hyviin tapoihin kuuluu. Karstat hajalle räjäyttämällä, ellei muu auta. Ja kun yhä useampi kirjoittaa ja kun yhä useammalla on joku julkaisukanava käytössään – niin kuin minulla juuri nyt tämä blogi, eikö se ole hyvä asia. Sensuuri ei luo mitään uutta, moniäänisyys on mahdollisuus. Yhä useampi saa ajatuksensa kuuluviin. Asiat kerrotaan eri käsialoilla, eri näkökulmista. On vain luotettava omaan kirjoittamiseensa ja ääneensä ja annettava tilaa toisillekin. Ei se minulta pois ole, se on rikkautta. 

Anu Pentikin taidetta.

Jutun kuvat kirjoittajan, otsikkokuvassa Kansallismuseon aarteisiin kuuluva uhrikivi, muut aiheet kertovat Anu Pentikin taiteesta, vuonna 2017 olleesta näyttelystä ja Posion Pentikmäeltä. 


Ajatuksiaan sanoitti ja kuvitti Liisa Laurila. 

0 comments on “Ei se minulta pois ole

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: