Pitäisikö katsoa peiliin?

Jos et ole sattunut huomaamaan, ensi keskiviikkona alkaa eduskuntavaalien ennakkoäänestys ja varsinainen vaalipäivä on sekin jo lähellä eli sunnuntai 14. huhtikuuta 2019. Siksi tämän blogin voinee aloittaa ylevän kiitollisesti virren 581 sanoin.

 ”Kiitos, Jumalamme, kun annoit kauniin maan, annoit jylhät metsät,  loit vedet virtaamaan. Kiitos sisukkaasta työstä isien, kiitos isänmaasta ja kohtaloista sen.” 

Virren toinen säkeistö sopinee hyvin välillä aika eripuraisille vaaliehdokkaille, mutta sopii se varsin hyvin myös muillekin kristityille – siis esimerkiksi meille – sillä välillä tuntuu, että me emme millään malta olla riitelemättä kirkkoamme hajalle. 

”Sovinnossa meidän suo maata rakentaa, että jokaiselle se kodin tarjoaa. Kädestäsi maamme siunauksen saa, ohjaa esivaltaa ja viisautta jaa.” 

Olen joskus aikaisemminkin ihmetellyt sitä, miksi me suomalaiset niin helposti olemme tyytymättömiä ja miksi emme osaa olla rakentavasti eri mieltä asioista. Vaalikampanjaa seuratessa on tuntunut välillä siltä, että vain eduskunnasta luopuvat kansanedustajat uskaltavat kiittää ja kehua naapuripuolueen kollegoita. 

 Kiivaan vaaliseurannan tuoksinassa media ei silti ole unohtanut ”lempilastaan” eli kirkkoa ja seurakuntia. Uutisotsikoihin löytyy tutusti aiheita siitä, miten uskovat eivät vaan malta olla keskenään sovussa tai töpeksimättä asioitaan. Milloin pappi saa tuomion kavalluksesta, milloin seurakuntien työyhteisöongelmat nousevat esille, milloin seurakunnan luottamushenkilö on sotkeutunut järkyttävään pedofiiliskandaaliin – ja esillä pysyy tietysti myös kestoaihe eli naisten asema ja naispappeus kirkossa. Ja tulee se takuuvarmasti taas pysymään ja pitkään, koska monet kirkon piirissä haluavat itse sitä pitää esillä.

 Jotenkin tuntuu surulliselta, että vaikka seuraavien piispanvaalien ajankohta ei ole edes vielä tiedossa, jo nyt tiedetään, että naispappeus tulee taas nousemaan vaalin keskiöön ja otsikoihin. 

 Turun piispa Kaarlo Kalliala on ilmoittanut jäävänsä eläkkeelle ensi vuoden aikana ja virkaa on jo nyt ilmoittanut hakevansa mm. Porin Teljän seurakunnan kirkkoherra Kaisa Huhtala. Hän on – tahtomattaan tai tahallaan – ehtinyt jo näin varhaisessa vaiheessa profiloitua ”naispappeuskohun” keskiöön.

Ilmeisesti asia ei ole ihan vahingossakaan noussut julkisuuteen, koska Huhtala on jo ehtinyt itse senkin luvata, että hän tuo naispappeuskysymyksen mukanaan myös piispanvaaliin. 

Porin Teljän ympärillä käytävä kiistely liittyy Luterilaiseen evankeliumiyhdistykseen (SLEY) ja siihen, että Teljän seurakunta on ulkoistanut osan jumalanpalveluksistaan järjestölle ja niitä markkinoidaan naispapittomina messuina. Asiasta tehtiin yksi valitus Turun hallinto-oikeuteen ja seuraava valitus on lähtenyt tasa-arvovaltuutetun toimistoon. Valituksen syynä on se, että seurakunta tuolla ”ulkoistuksella” kiertää kirkon virallisia päätöksiä. 

Ulkopuolisten on ymmärrettävästi vaikea käsittää, miksi samaan Jumalaan uskovat ihmiset ovat kautta historian riidelleet – jopa verisesti keskenään – milloin mistäkin asiasta. Jos olen lapsena ymmärtänyt pyhäkoulunopettajani puheet oikein tai jos nyt aikuisena olen papin saarnan oivaltanut oikein, ei esimerkiksi käsitykseni naispappeudesta ole sellainen asia, joka ratkaisee minun pelastumiseni. 

On monta muutakin hämmentävää asiaa. Muistan, kun kerran New Yorkissa menin katoliseen messuun ja liityin messun lopuksi ehtoollisvieraiden jonoon. Kun tuli minun vuoroni, pappi katsoi minua ja kieltäytyi antamasta ehtoollista. Hän ilmeisesti näki käyttäytymisestäni, että en ollut katolinen. 

Luterilaisella ja katollisella kirkoilla ei ole ehtoollisyhteyttä. Eikä ole ortodoksisella ja luterilaisella kirkollakaan. Syynä on Nikean kirkolliskokouksessa noin 1700 vuotta sitten käydystä tiukasta äänestyksestä kolminaisuusopin sisällöstä, mutta myös siitä, ettei läntisillä kirkoilla ja ortodokseilla ole yhteistä käsitystä mysteerioista ja kirkollisesta hierarkiasta. 

En ihan vapaaehtoisesti haluaisi lähteä selvittämään ei-kirkollisille ystävilleni sitäkään, miksi Suomessa on roppa kaupalla erilaisia kristillisiä kirkkoja ja liikkeitä. Tilastojen mukaan Suomessa toimii yli 1 200 kristillistä seurakuntaa. Vajaa puolet niistä on evankelis-luterilaisen ja ortodoksisen kirkon seurakuntia. Lopuista yli 650:stä noin 250 on itsenäisiä helluntailiikkeen seurakuntia ja saman verran on muiden vapaiden suuntien kirkkokuntien seurakuntia. Muita, uudempia itsenäisiä kristillisiä seurakuntia on niitäkin pitkälle toistasataa ja lisää syntyy koko ajan.

Varsinaisten seurakuntien lisäksi on vielä suuri joukko kristillisiä yhdistyksiä ja järjestöjä. Pelkästään luterilaisen kirkon herätysliikkeiden piirissä vaikuttaa yli 20 organisaatiota, joilla useilla on maanlaajuinen toimintapiiri ja usein juuri näiden järjestöjen tiukat tulkinnat uskon kysymyksistä heijastuvat koko kirkon imagoon. 

Tämänkertaisen pohdintani otsikkona oli ”Pitäisikö katsoa peiliin?” Se oli otsikkona siksi, että jokainen meistä vastaa omalla tavallaan siitä mielikuvasta, joka ihmisillä seurakunnasta ja kirkosta on. Naispappeus ja avioliittokysymys ovat esimerkiksi sellaisia kiistoja, jotka aina nousevat julkisuuteen meidän kristittyjen omien vääntöjen takia.   Mutta on niitä pienempiäkin. Jos naapurisi tietää, että olet aktiivinen seurakuntalainen, hän peilaa kaikkea arkikäytöstäsi myös tuohon tietoon. Jos me todella haluamme jakaa ympärillemme mielikuvaa yhtenäisestä, suvaitsevasta kristillisyydestä, ei ehkä silloin varta vasten kannata etsiä riidanaiheita ja niiden kanssa marssia torille!

Hannu-Pekka Laiho