Uuden oppimisen ihanuus ja kamaluus

Jokainen meistä tietää, että aivan täysin uuden ja vieraan aloittaminen on hankalaa. Siihen saattaa liittyä ahdistuksen ja epäonnistumisen pelon tunteita. Emme halua, että muut näkevät, ettemme osaa koko juttua sitten yhtään! Toisaalta asia saattaa tuntua turhalta ja merkityksettömältä, kun emme ole sitä tähänkään mennessä tarvinneet. Antaa noiden hoitaa, jotka osaavat.Itselläni oli pitkään tällainen suhtautuminen musiikkiin. Kivahan sitä on kuunnella ja upeaa, että joku osaa. Mutta ei se ole minua varten. Musiikki on ollut minulle sellainen elämän osa-alue, jota en ole ymmärtänyt ollenkaan. Olen aina ollut huono musiikissa eikä minulla ole sävelkorvaa. Jo koulun musiikkitunneilla koin olevani hidas oppimaan enkä oikein ymmärtänyt annettuja ohjeita. Siispä jätin soittelemiset muille ja iloitsin musiikista ihan vain kuuntelijan roolissa.

Vuosien varrella olen kuitenkin silloin tällöin miettinyt, että olisipa hyödyllistä osata soittaa kitaraa. Varsinkin monenlaista leirityötä tehdessä se olisi ihan mieletön etu. Projekti on kuitenkin aina kaatunut aloittamisen vaikeuteen, kynnys on tuntunut niin korkealta. Luulen, että tämä on monelle meistä tuttua. Olisipa kivaa aloittaa uusi harrastus, tehdä enemmän tätä tai tuota. Mutta sitten se valitettavasti jää, arjen kiireet ja aloittamisen vaikeus hukuttavat heikosti syttyneen innostuksen alleen.

Nelisen kuukautta sitten sain paljon tsemppausta kitaransoiton aloittamiseen ja sen mukana myös rohkeutta kokeilemiseen. Muutama ihana työtoveri auttoi minut alkuun ja näytti kitaran perusteita. He myös painostivat minua ottamaan yhden seurakunnan vähällä käytöllä olevista kitaroista kotiini lainaan. Kotona kokeilin itsekseni näitä oppimiani perusteita ja yritinpä soittaa jotakin lauluakin. Innostuin kyllä, mutta eihän se oikealta kuulostanut. Äh, miten tämä onkin näin hankalaa. Mieleeni nousi kuvia kaikista niistä ystävistä ja tutuista, jotka soittavat niin hyvin ja saavat sen näyttämään niin helpolta. Miksi minun soittoni sitten kuulostaa – noh – juuri ja juuri soitolta?

Aloin kuitenkin järjellä miettiä, että kyllähän ystäväni ja tuttavanikin ovat joskus aloittaneet. Hekin ovat joutuneet kovasti harjoittelemaan, mikään taito ei tule itsestään. Harjoittelu on saattanut olla heille helpompaa kuin minulle – tai sitten ei. Muut ihmiset kuitenkin näkevät vain ne jo saavutetut taidot, lopulliset tulokset. Eivät he näe niitä loputtomia tunteja, päiviä ja viikkoja, jotka toinen on uhrannut harjoitteluun.

Päädyin siihen tulokseen, että yksin en pysty oppimaan vaan tarvitsen opettajaa. Oli vaikeaa ottaa entuudestaan tuntemattomaan kitaranopettajaan yhteyttä ja sanoa että hei, haluaisin oppia soittamaan. Rohkaisin kuitenkin mieleni ja aluksi jännitti tosi paljon, kun tuntui siltä, että hän arvioi minua. Ja varmaan ajatteleekin, että miten joku nyt ei tätä ymmärrä. Onneksi pelkäsin turhaan, sillä opettajani on hyvin kannustava. Ymmärsin, että musiikkiin liittyy paljon samanaikaisesti toimivia asioita: sointujen vaihto, komppaaminen, rytmi jne.

Nyt olen saanut lahjaksi ikioman upean kitaran ja käynyt tunneilla parisen kuukautta. Olen oppinut asioita, joita en koskaan uskonut oppivani ja uskaltautunut kokeilemaan juttuja, joita en ole aiemmin kokeillut. Sävelkorvani on kehittynyt olemattomasta olemassa olevaksi, tosin en vieläkään ole kummoinen soittaja, mutta yhden laulun osaan jo! Olen kuitenkin päättänyt antaa itselleni aikaa oppia ja armollisuutta prosessiin. Tärkeintä on olla sitkeä ja tehdä ahkerasti töitä tavoitteensa eteen.

Ennen kaikkea olen rohkaistunut huomaamaan, että musiikki on taito, jota voi kehittää, ei ominaisuus, joka meillä joko on tai ei ole. Toivon, että te lukijatkin uskaltautuisitte omalle epämukavuusalueenne ja kokeilemaan jotain uutta. Kenties jotain sellaista, jota olette jo pitkään miettineet, mutta syystä tai toisesta se on aina jäänyt. Sanoisin, että kannattaa ehdottomasti!Uuden äärellä,

– Emmi Gong