Onko kirkossa tilaa teologialle?

Tieteellinen tutkimus lisää ymmärrystämme maailmanmenosta. Parhaita tutkimustuloksia kannattaa käyttää hyväksi yhtä lailla päätöksenteossa kuin päivittäisessä elämässäkin. Tämä on myös kirkon ja seurakuntien edun mukaista.

Kirkolle teologia on tieteistä tärkein, toisia tieteenaloja lainkaan aliarvioimatta. Itse asiassa teologia hyödyntää monin tavoin muita tieteitä kuten arkeologiaa, kielitieteitä ja filosofiaa. Joskus tulee mieleen, että pappien pitäisi opiskella myös taloustieteitä ja teknologiaa. Jäisi saarnoissa muutama sammakko sanomatta.

Muiden muassa entinen ulkoministerimme on väheksynyt teologiaa ja halunnut sen pois yliopistojen valikoimasta ”epätieteellisenä”. Asenne osoittaa sekä ymmärtämättömyyttä teologian luonteesta että haluttomuutta tunnustaa uskontojen merkittävä rooli nykymaailmassa.

Kristinuskon syntyessä maailmankuva oli tyystin erilainen kuin nykyisin. Kreikkalaiset filosofit ja tähtien tutkijat loivat sen viitekehyksen, jossa Uuden testamentin ihmiset jäsensivät maailmaansa. Viimeisten vuosisatojen tieteellinen tutkimus, arkijärjen käyttö taikauskon sijaan ja ihmisten arvomaailman muutos ovat johtaneet meidät erilaiseen tapaan nähdä maailmanmeno. Ei ole itsestään selvää, että osaamme lukea Raamattua siten kuin se on tarkoitettu luettavaksi juuri meidän aikanamme. Siksi tarvitaan teologiaa.

Tällä tieteenalalla on parhaat edellytykset erotella toisistaan Raamatun ajattomat totuudet ja sen syntyajan maailmankuvaan kuuluvat rajoitteet. Näitäkin nimittäin väistämättä on. Emmehän me noudata kaikkia Vanhan testamentin määräyksiäkään, koska ymmärrämme niiden kuuluneen silloiselle Israelin kansalle. Toisaalta moni meistä näkee, että Raamatussa on tietty punainen lanka, pelastushistoria, joka läpäisee sekä Vanhan että Uuden testamentin. Ajattelen, että Raamatun teksteissä on sisäkkäin ajaton kestävä ydin ja kirjoitusten syntyaikaan sidottua ainesta. Maallikon tietomäärällä en useinkaan pysty erottelemaan näitä toisistaan ja Lutherin neuvoa noudattaen joudun kumartelemaan puolelta toiselle ohittaessani kummallisen tuntuisia raamatunkohtia.

Kirkko on jälleen kerran isojen opillisten ja käytännöllisten ratkaisujen äärellä. Vankkaa teologista tutkimusta ja asiantuntemusta tarvitaan jopa aikaisempaa enemmän. Media rakastaa mielipidekulttuuria. Toimittajat tivaavat papeilta ja seurakunnan työntekijöiltä kannanottoja muun muassa siitä, miten nämä toimisivat avioliittoon vihkimisen mahdollisesti muuttuessa nykyistä laveammaksi. Mediaihmisten ajatusmaailmassa kirkko saatetaan nähdä ikään kuin pienenä Suomen valtiona, jossa enemmistön mielipiteet ja halut sanelevat maan tavan ja lainsäädännön, toki perustuslain asettamissa rajoissa. Kirkon syntyhistorian valossa tällainen rinnastus on kuitenkin perin outo.

Päädytään pöydällä olevissa kiistakysymyksissä mihin ratkaisuihin tahansa, tärkeää on, että päätösten valmistelussa käytetään parasta teologista asiantuntemusta. Ei riitä, että kirkon päätökset perustuvat löysiin rakkaus- tai tasa-arvoargumentteihin. Eduskunnankin pitää huolehtia siitä, että sen säätämät lait ovat sopusoinnussa perustuslain hengen ja kirjaimen kanssa. Vastaavasti Raamatun voi ajatella olevan kirkon lainsäädännössä perustuslain asemassa.

Teologista tutkimusta ja sen tuottamaan asiantuntemusta tarvitaan varmistamaan kirkolliskokouksen päätösten ”perustuslainmukaisuus”.

Mauri Airila peilaa ajan ilmiöitä taustaansa ja kokemustaan vasten – joskus pilke silmäkulmassa.