Mallia yhdistyksistä

Seurakuntien jäsenmäärä jatkaa luisuaan. Helsinki sauvoo tässä asiassa etukenossa ja muu Uusimaa hiihtää viiveellä perässä. Pelkkä ulkomaalaistaustaisten asukkaiden suuri osuus ei selitä Helsingin heikkoa tilannetta. Nuoria aikuisia on yhä harvemmin seurakunnan jäseninä, eikä lapsiakaan kasteta entiseen malliin. Rippikoulun suosio pitää vielä pintansa, mutta kuinka kauan?

Jäsenkadon syyt ovat moninaiset eikä niitä kannata tässä sen enempää pöyhiä. Parempi on kiinnittää huomio siihen ilmiöön, että nykymaailmassa muutokset voivat olla hyvinkin äkkinäisiä. Takavuosina saattoi rauhassa seurailla yhteiskunnan kehityssuuntia ja tehdä niistä kiireettömiä johtopäätöksiä toiminnan muutostarpeiksi. Nykyisin pitää varautua siihen, että parissa vuodessa voi tapahtua dramaattisia käännöksiä, jos aikakauden yleisilmeeseen sopivat tuulet alkavat puhaltaa. Leppeä vire äityy myrskyksi ennemmin kuin arvaatkaan. En pidä mahdottomana, etteikö seurakunnissakin voitaisi lähivuosina kokea jäsenmäärän äkkijyrkkä pudotus.

Miten tähän voisi varautua taloudellisesti ja toiminnallisesti?

Seurakunta ei ole harrastepiiri tai vapaa-ajan yhdistys, mutta näiden toiminnasta voi oppia paljon. Vuosikymmeniä olen ollut mukana muun muassa urheiluseurojen toiminnassa ja viime vuosina mieskuoron puuhissa.

Useimmat yhdistykset tunnetaan siitä, että ne ovat tyhjätaskuja. Toimintaan pitää haalia varoja mitä kummallisimmilla tavoilla. Köyhyys ei ole pelkästään huono juttu. Sillä on nimittäin myönteisiäkin vaikutuksia sekä toimintaan että talouteen.

Ensinnäkin suuresta hyvien idoiden joukosta pitää kyetä löytämään ne jutut, jotka toiminnan kannalta ovat kaikkein mielekkäimpiä. Vähänkin toisarvoinen toiminta hiipuu pois ilman, että sitä tarvitsee erikseen tappaa.

Toiseksi rahan puute auttaa useimpia jäseniä oivaltamaan, että asiat eivät tapahdu itsestään vaan heidän pitää itse osallistua niiden toteutukseen. Työ on parasta lääkettä tyytymättömyyteen. Marina loppuu, kun valittajalle tarjotaan mahdollisuus ryhtyä itse korjaamaan ongelmakohtaa. Yhteishenki paranee sitä enemmän, mitä vähemmän valittajia porukkaan jää. Yhdessä tekeminen on sitä paitsi kivaa.

Kolmanneksi on hyvä huomata, että kun rahaa on vähän, sitä käytetään säästeliäästi. Tuntemissani keravalaisissa urheiluseuroissa toiminta pyörii joko kokonaan talkoovoimin tai vain avaintehtävissä oleville maksetaan vaatimatonta palkkaa tai pientä korvausta. Kuorossamme ainoastaan taiteellinen johtaja saa jonkinlaista palkkaa. Muutenkin jokainen kulu harkitaan tarkkaan ja mietitään, viekö se ydintoimintaa eteenpäin vai johtaako toisarvoiseen puuhasteluun.

Seurakunnan työkenttä on aivan eri laajuinen kuin millään yhdistyksellä voi olla. Ei ole realistista odottaa, että työtä voitaisiin hoitaa talkoovoimin. Tai jossakin laajuudessa voidaan toimia hyvin pienellä budjetilla kuten ystävyysseurakuntamme Viron Köpu osoittaa. Mutta voisiko seurakuntamme lähivuosien varautumissuunnitelma kuitenkin perustua siihen, että ryhdytään valmentamaan seurakuntalaisia vastuun ottamiseen ja miettimään seurakunnan rakenteita niin, että vastuuta voidaan myös aikuisten oikeasti antaa  seurakuntalaisille. Ihan kiva, että maallikko lukee messussa Raamatun tekstejä, mutta vastuun kantamisella tarkoitan tässä paljon isompia juttuja.

Mauri Airila peilaa ajan ilmiöitä taustaansa ja kokemustaan vasten – joskus pilke silmäkulmassa.