Hyvää juhannusta, hyvää yötä, hyvää matkaa, hyvää…

Millaiset asiat sinun mielestäsi tekivät tai olisivat tehneet juuri juhlitusta juhannuksesta hyvän?
– Sää? Aurinko vai sadekuuro? Tyyni vai tuuli?
– Ihmiset? Ne, jotka olivat läsnä tai ne, joita kaipasit? Ne, joiden seuran voit valita, vai ne, jotka ovat lähelläsi ilman omaa ansiotasi?
– Paikka? Hiljentynyt kaupunki vaiko vilkastunut maaseutu?
– Matka? Piipahdus kivisillalle vai lento kohti kaukaisuutta?
– Ruoka? Gourmetkokin grillaukset vai ihan itse einesvalikoimasta poimitut nakit?
Ja niin edelleen.

Jos joku toivotti sinulle hyvää juhannusta tai sinä jollekulle muulle, niin mitähän se tarkkaan ottaen mahtoi tarkoittaa sanojalle ja kuulijalle? Ehkä ihan eri asioita. Keravan kaupungintalon ikkunasta poimimani teksti ”Onnellinen arki.” sisältää saman pulman, jos sitä pulmaksi haluaa kutsua. Se mikä minulle on hyvää ja mikä tekee minun arjestani ja juhlastani onnellisen, voi toiselle olla kovinkin ikävää ja onnetonta.

Ei kai haittaa. Emmehän voisi sanoa paljoakaan, jos jäisimme pohtimaan jokaisen sanamme merkitystä. En myöskään hyvän toivotuksen vastaanottajana haluaisi jäädä miettimään: ”Mitähän tuo toinen oikein tarkoitti?” Mutta silti pysähdyn hetkeksi pyörittelemään tätä asiaa kuin analogiana zoomaten, mitä kukkivassa puussa tarkemmin katsoen näkyy.

Pääsääntöisesti on varmaankin niin, että hyvän ja onnen toivotukset ovat tavan mukaisia, rutiininomaisia rituaaleja, joilla ylläpidetään kohteliasta ”hyvän käytöksen” kulttuuria. Mutta minusta tuntuu, että sanojen sisältörikkaus vahvistuu, kun niitä käytetään toisilleen läheisten ja tärkeiden ihmisten vuorovaikutuksessa. Ainakin itse tunnistan tämän. Sanat ovat merkityksestä painavia, kun toivotan lapselleni hyvää juhannusta, hyvää matkaa, hyvää… Toisin on (yleensä), jos satunnaisen tuttavan satunnaisen tapaamisen päätteeksi tai kaupan kassalla sanon täsmälleen samat sanat. Silloin on vain tapana sanoa niin.

Ehkä olen tätä pohdiskellut viime aikoina muulloinkin. Huomaan, että olen alkanut käyttää ilmaisuja: ”Kaikkea hyvää!” tai/ja ”Kaikkea, mitä tarpeen on.” En voi arvata, miltä nuo sanat tuntuvat kuulijasta tai lukijasta, mutta noiden toivotusten myötä voin itse heittäytyä pyhään huolettomuuteen. Minun ei tarvitse tietää tahi päättää, kun en kuitenkaan voi, mitä kaikkea hyvää toinen tarvitsee tai voiko sitä, mitä hän tarvitsee, edes nimittää hyväksi.

Tuohon pyhään huolettomuuteen heittäytymisessä on iItselleni merkittävää, kun voin sanoja ryydittää ääneen lausutulla Jumalan siunauksen toivotuksella tai hiljaisella esirukouksella ”Sinä tiedät, mitä tarpeen on. Pidä huolta.”

Näine mietteineni olen astunut hyvien tapojen mukaisista toivotuksista syvemmälle ihmisten keskinäiseen ja ihmisten ja Jumalan väliseen vuorovaikutukseen ja tutkaillut en vain näkyvää puuta kukkineen ja mehiläisineen vaan myös elämää luovaa ja ylläpitävää näkymätöntä.

Valoisan ajan taas lyhetessä toivotan itse kullekin kera hiljaisen rukouksen kaikkea hyvää ja muutakin, mitä tarpeen on.