Aika nuoruuden

Minusta tuli perheellinen 17-vuotiaana. Olisin tuolloin ihan konkreettisesti tarvinnut lykkäystä noin suuriin saappaisiin, vuosia, joiden kuluessa aivot vielä kehittyvät, ymmärrys lisääntyy ja voi myös paremmin nähdä syyn ja seurauksen lakeja. Alkavaan perhe-elämään oli siis tiedossa haasteita. Joissakin asioissa pärjäsin ihan mukavasti ja joissakin en. Ei niinkään siksi, että asiat olisivat itsessään olleet kohtuuttoman vaikeita, vaan ennemminkin siksi, että aikuistuminen oli vielä aivan kesken.

Läheisiltä ja muilta aikuisilta tuolloin saamani tuki oli erittäin tärkeää. Sain myös paljon neuvoja ja noudatinkin niitä. Kaikki niistä eivät kuitenkaan olleet minulle niitä oikeita tai eivät sopineet silloiseen elämäntilanteeseeni, mutta minulla ei ollut riittävästi kykyä arvioida sitä. 80-luvun alkupuolella ei myöskään ollut saatavilla kaikkea sitä tietoa, mikä meillä nyt on käytettävissämme. Kun 19-vuotiaana, toisen lapseni syntymän jälkeisenä päivänä, sain paniikkikohtauksen sairaalassa, ei tuolloin vielä yleisesti tunnistettu koko kohtausta eikä sen oireita. Termikään ei ollut tuttu. Paniikkikohtaustani ei oikein ymmärtänyt päivystävä lääkäri, ei hoitaja enkä minäkään ja asia jäi pitkäksi aikaa vaivaamaan mieltäni.

Nuorten ahdistuksesta ja sen monista syistä puhutaan nyt julkisesti, hätätilanteita tunnistetaan ja apua on tarjolla. Jo tämä antaa toivoa ja voi keventää nuorten taakkaa. Vaikka ihminen itsessään ei suuresti muutu, muokkautuu maailma, jossa elämme ja tarvitaan myös tuoretta näkemystä, kun arvioidaan nykynuorten elämää ja määritellään sen paineita. Vaikka jollekulle sopii jo nuorena isotkin haasteet, joku toinen menee kohti huomista pienin askelin.

Me ahdistumme ja olemme taipuvaisia ylittämään voimavarojamme usein siksi, että niin helposti koemme, että emme riitä tai kelpaa. Emme itsellemme, emmekä tälle ympäröivälle maailmalle. Saatamme myös ajatella, että tuon riittämättömyyden tai kelpaamattomuuden tunteen takana on Jumala. Uskon, että emme voisi olla suuremmin väärässä. Uskon, että usein Jumala odottaa meiltä huomattavasti vähemmän, kuin mitä itse odotamme itseltämme; kutsuihan Jeesus arjen taakkojen alla olevat ihmiset luokseen antaakseen heille levon, ei asettaakseen vaatimuksia.

Voiko elämään sitten suhtautua iloisin ja odottavin mielin myös sellainen nuori, joka koittaa selvitä huomiseen pienin askelin? Kyllä voi! Suuri lohtu ja ilon aihe on siinä, että vaikka nyt näyttäisi synkältä, jopa toivottomalta tai vaikka me tekisimmekin epäviisaita valintoja, voi hyvä Jumalamme kääntää asiat ja valinnat palvelemaan hyvää tarkoitusta myös meille itsellemme! Valintoja ja päätöksiä tehdessämme on kullanarvoista huomata, että tarvitsemme taivaallista viisautta ymmärtääksemme, yritämmekö tavoitella asiaa, joka ei ole meille tarkoitettu, vai asiaa, joka on meille tarkoitettu, vaikka vastuksia olisikin. Uskon, että Jumala puhuu meille sydämemme kautta; tahtomisemme kautta, sen kautta mikä meitä innostaa, koskettaa ja on meille tärkeää. Ja sydämemme rauhan kautta.

Jumala haluaa meille innostavan ja monipuolisen elämän. Hän haluaa johdattaa meitä ja avata meille oikeita ovia jo silloin, kun vasta etsimme paikkaamme; onhan hän luvannut johdattaa meitä, kun me kuljemme rukoillen. Hän haluaa antaa elämäämme meille sopivia ja meille mieluisia asioita. Hän myös arvostaa suuresti ihmisten erilaisuutta, loihan hän meidät yksilöiksi. Hän tahtoo auttaa meitä näkemään omat vahvuutemme, omat kutsumuksemme.

Parikymppistä nuorta ei ehkä paljon lohduta tieto siitä, että vanhetessa armollisuus itseä kohtaan on lisääntymään päin. Onneksi kuitenkin sellaisiakin näkymiä on horisontissa. Aloin kasvaa omaksi itsekseni vasta kolmenkympin tienoilla. Paljon suuria ja mielenkiintoisia asioita ja päätöksiä ehtii tehdä vähän kypsemmälläkin iällä, itsensä näköisiä, toisiakaan unohtamatta.