Kirppismyyjän tuskaa ja huojennusta

Lopultakin olen tullut siihen elämänvaiheeseen, että en jokaisesta haltuuni päätyneestä tavarasta ajattele: ”Tätä voi tarvita vielä.” Paljosta voin luopua helpostikin. Pakkaan ne kassiin tai pahvilaatikkoon ja kuskaan ne sopivaksi katsomaani kierrätyspaikkaan. Sillä siisti.

Mutta sen verran minussa on asuntosäästäjän vikaa, että kaikesta en luovu ihan ilmaiseksi, vaan pyrin myymään tavaraa sekä netin kirppisryhmissä että Keravan kesäkirppiksellä. Kumpikin tapa on varsin helppo ja yksinkertainen, vaan siltikin myynnissä on ”tuskallinen” puolensa.

Ensimmäisen tuskittelun saavat aikaan tavarat, joita en tarvitse mutta joista on vaikea päästää irti. Ja vaikkei minulla evakon lapsena olekaan mitään sukuperintöä säilytettävänä, sattuu aika ajoin hypisteltäväksi pähkäilyä vaativia käyttö- tai muistoesineitä. Tuska helpottaa, kun antaa silloin ajan tehdä tehtävänsä.

Kirppikselle päästyä tuottaa tuskaa se, että on vaikeaa vastata kysymykseen: ”Mitä sä pyydät tästä?” Jos sanon kovin korkean hinnan, niin kauppa jää tekemättä. Jos sanon kovin matalan hinnan, niin kauppa kyllä syntyy, mutta jälkikäteen saatan miettiä, olisiko tavara ollut kovinkin paljon arvokkaampi tai veiköhän ostaja sen omalle kirppispöydälleen ja myi kaksinkertaisella hinnalla. Vaikka toisaalta, mitä väliä sillä on. Minä myin, hän osti. Omallaan saa tehdä, mitä haluaa. Niinhän minäkin teen.

Jonkinmoista tuskaa tuottaa sekin, että halpakin hinta on jollekin kiinnostuneelle liian kallis tai hänellä ei ole käteistä mukana. Silloin voin antaa tuotteen maksuttakin siitä eroon päästäkseni. Mutta ilmaiseksi tarjoamalla saatan tulla loukanneeksi ostajaehdokasta. Voihan sanani ”ei maksa mitään” kuulla toisin kuin tarkoitan. ”Kun sinulla ei ole rahaa, niin minullahan on varaa antaa tämä ilmaiseksi.” Siksi usein painotankin, että tavoitteeni on olla viemättä kaikkea takaisin kotiin. Kiitos ostajien monen tavaran kohdalla tavoite on täyttynyt. Kirppiskuorma on keventynyt ja olo huojentunut. Purkit ja purnukat, puukot ja partiomerkit, kasetit ja käsityökalut ovat muuntuneet kolikoiksi ja kolikot puolestaan Sherwoodin, Marhpan tai Kulmiksen lounaaksi. Mikäs sen mukavampaa. Tyhjät kirppiskassit eivät paljon paina.

Entäpä sitten toisenlaiset elämän tuomat kuormat, joita ei voi kenellekään kaupata. Ne jotka tuottavat elämäntuskaa, painavat mieltä ja kuluttavat energiaa. Vuosien takaiset tai eilispäiväiset harharetket, vihaiset sanat, väärät teot, anteeksiantamattomat ja -saamattomat rikkomukset? Tällaista tavaraa kannan mukanani, vaikka en ainakaan tunnusta siitä ajattelevani: ”Tätä voin tarvita vielä.” En tarvitse. En edes toivo tarvitsevani. Pikemminkin pyrkimys on ollut ja on edelleen päästä siitä eroon. Mutta helppoa ja yksinkertaista tapaa ei tunnu löytyvän.

Tai onhan sellainen. Toisen ihmisen ja oman itsen kohtaamisessa ja sunnuntaina messussa, jos muulloinkin, saan pyytää anteeksi, tunnustaa syntini ja syyllisyyteni, saan luopua kaikesta, mikä mieltä painaa, tuottaa tuskaa ja vaivaa. Saan saada anteeksi. Saan antaa anteeksi.

Anteeksi saatua ja annettua minun ei tarvitse kotiin takaisin kantaa eikä varastoida tulevan tarpeen varalle. Kunpa tästä vakuuttuisin yhtä vahvasti kuin tavaroista luopumisen mahdollisuudesta: ”Tätä en todellakaan tarvitse!”

Aikanaan opiskelin jonkin verran viittomakieltä. ”Anna anteeksi” -viittoma jäi mieleen. Se on yhdistelmä kahdesta liikkeestä: Ole kiltti + pyyhi pois. Niin yksinkertaista ja helppoa. Kuin pyyhekumin käyttö pieleen mennessä laskelmassa. Mahdollisuus aloittaa puhtaalta paperilta.

Kantamuksiaan tutkiskeli ja mieltään huojensi