Jäikö sielu kyydistä?

Olemme vaimoni Pirkon kanssa taas viettäneet useampia viikkoja tiiviisti lähekkäin. Pohjapinta-alaltaan reilun kymmenen neliön kotimme on ollut neljän pyörän päällä pitkin Eurooppaa – nyt tosin jo vähän pidemmän aikaa paikoillaan täällä Kroatian rannikolla.

Vaikka turistikausi on jo hiljenemässä, riittää täällä edelleen kulkijoita – on riittänyt vuosituhansia. Nytkin olemme seutuvilla, joiden kautta Paavalin kerrotaan kulkeneen Adrianmeren yli Roomaan. Muutama viikko sitten kävimme Istrian niemimaalla vanhoilla raunioilla, jotka olivat jäänteitä ihmisten asumuksista yli 3800 vuoden takaa.

Adrianmeren rannikon upeiden maisemien ja vanhojen historiallisten pikkukaupunkien kujilla on helppo ymmärtää, että minä en ole yksin. Että minua ennen on ollut muita. Että nykytrendi omasta poikkeuksellisesta erinomaisuudesta muihin verrattuna, on kummallinen harha.

Useimpien, yli parituhatta vuotta vanhojen, rannikkokaupunkien korkeimmalla paikalla komeilee iso kirkko. Se on maamerkki, joka kertoo menneiden sukupolvien arvoista. Temppeli on haluttu rakentaa mahdollisimman ylös, ehkä mahdollisimman lähelle Jumalaa, mutta samalla myös näkyvästi suojelemaan koko asutusta.

Meillä on tapana piipahtaa eteen tuleviin kirkkoihin ja jos pääsemme sisälle asti, myös istahtaa kirkon penkille hetkeksi hiljentymään. Hiljainen hetki pienessä, vaatimattomassa kirkossa tai sitten isossa valtavassa temppelissä, antaa yllättävän paljon voimia – ja saa liikkeelle monia ajatuksia.

Lähes jokaisessa kirkossa näemme paitsi muita matkustavaisia myös paikallisia ihmisiä. Suurkaupunkien mahtavissa kirkoissa kävijä voi olla työpäivänsä keskellä kirkkoon piipahtava, kiireinen liikemies. Pienissä kylissä hän taas on useimmiten vanhempi, vähän kumarassa ja huivi päässä kulkeva mummo. Molemmille kirkkohetki on tärkeä, mutta on helppo nähdä, miten erilaisessa maailmassa nuo ihmiset elävät.

Liikemies saattaa jo kirkon portailla hypätä arjen elämänsä keskelle kännyköineen ja tekemisineen. Mummo taas kulkee hiljaa ulos kirkossa, pysähtyy portaille, miettii. Ja kulkee hiljaa kohti arkea, usein kirkkoa vielä kaukaakin katsellen.

Tuo erilaisuus tuli mieleen, kun luin teologi ja terapeutti Tommy Hellstenin kirjaa täällä reissussa. Kymmeniä elämää käsitteleviä kirjoja kirjoittanut Hellsten pohti Ajan takaa-kirjassaan muun muassa kiirettä. Miten kiireen tuntu syntyy siitä, kun keho kiirehtää eteenpäin, eikä sielu pysy vauhdissa mukana!

Joku toinen kirjoittaja otti saman asian esille tarinassa Afrikasta. Kehitystyöntekijän tavaroita syrjäiseen afrikkalaiskylään kantaneet paikalliset pitivät jatkuvasti taukoja. Tavaroiden omistaja ei oikein ymmärtänyt taukojen runsautta, epäili jopa laiskuutta, mutta sai lopulta ihmettelyynsä vastauksen. Oppaana toiminut paikallinen sanoi, että alkuasukkaat haluavat pitää taukoja, jotta sielu pysyy koko ajan kulkemisen vauhdissa mukana!

Meille jokaiselle voisi olla hyvä aika ajoin pohtia sitä, pysyykö sielu oman elämän tekemisissä, menemisissä ja kiireissä varmasti mukana. Aika usein huomaa, että ahdistavana koettu kiire on tarttunut mukaan aivan turhaan. Se on vähän kuin syysflunssa, joka on tarttunut jostakin toisesta huomaamatta – ruuhkassa, työpaikalla, kaupassa, bussissa.

Eikö olekin niin, että kiireen aiheuttama ärtyneisyys ja lyhytpinnaisuus voi johtua juuri siitä, että keho ja sielu eivät ole kulkeneet samaa tahtia yhdessä?

Ihminen tarvitsee aikaa myös itselleen ja ajatuksilleen. Aina ei ole mahdollisuutta lähteä hiljaisuuden retriittiin, mutta opettelemalla ja keskittymällä, moni on oppinut kokoamaan voimia myös ihan elämän arjen keskellä.

Sielunsa voi saada kiinni myös hiljentymällä hetken aamusuihkussa, työmatkalla junassa, lounastunnilla, kesken arjen askareiden kotona, piipahtamalla kirkossa.

Ja voi sen saada kiinni myös polkupyörän satulassa vehreiden viiniviljelysten keskellä Kroatiassa, mutta saa sen kiinni myös Keski-Euroopan moottoritiellä, vilkkaan liikenteen keskellä!

Hannu-Pekka Laiho