Kuolema

Viime viikkoina olen ajatellut rakkautta ja kuolemaa. Miksi en siis niistä kirjoittaisi? Siksi, että näin suurista asioista on vaikea, ellei mahdotonta, sanoa mitään merkityksellistä, ainakaan mitään sellaista, mitä ei jo olisi sanottu. Silti kirjoitan, tai oikeastaan käyn läpi ja poimin pintaan kerran muistiinmerkitsemiäni ajatuksia, tunteita, sanoja. Äitini kuoli 1997.

Huhtikuu

Sairaalan sängyssä kaiteet kuin kalterit kahlitsevat, vaikka et mihinkään pääsisi. Koko ajan kevenevä ruumis saa vähemmän ravintoa. Minä syötän sinua kuin sinä minua lapsena.

Jumalako minut unohti tänne, kysyt.

Äiti, rakas äiti, kohta pääset pois, ajattelen, en sano.

Elokuu

Sormus vierähti lattialle, putosi nimettömästä 62 vuotta vihkimisen jälkeen. Verkalleen, vähitellen erkanet elämästä, kuihdut ja kuolet. Kohta on sinun vuorosi, tai minun. Kuka sen tietää, jos minä lähdenkin ensin, kun istun autossa tai ylitän katua. Tai verisuoni katkeaa aivoissa.

Syyskuu

Elät vielä nyt. Sydän sykkii syvässä unessa.Hengität hiljaa. Huultesi välistä henkäilet ilmaa ja kuorsaat. Olet tajuton, tuskaton. Kohta viimeinen henkäys häviää, ruumis jää. Olen surullinen, vaikka iloitsen. Itken, vaikka pitäisi olla onnellinen. Olet elämäsi elänyt, saanut paljon ja paljosta kiittänyt. Olet elämäsi elänyt, paljon kärsinyt ja paljon menettänyt.

Odotan kuolemaa kädet ristissä. Hyvä Jumala, anna äidille vapaus tästä elämästä. Odotan kuolemaa kädet ristissä.Se tulee tänään tai huomenna. Kuoleman äärellä aika menettää merkityksensä. Kaikki suhteellistuu siihen, mitä ei enää ole tai on.

Syksyisen maiseman valtaa värien loisto hohtavan keltaisesta mustaan tuntemattomaan. Auringon säteessä häivähtää varjo kuoleman, elämän pois nukkuvan.

Äiti kuoli 30.9.

Hengitys vaikeutui, katkeili ja äkisti loppui kuin elokuva, josta ei tajua, ettei se jatkukaan. Katson äitiä, joka suu avoinna silmät kiinni makaa vuoteella, kaikesta kiitollisena. Kuolema kävi, kosketti ja poistui tullakseen taas. Kenelle ja koska, emme tiedä.

Lokakuu

Tyhjyys, olemattomuus, kuolema. Valkoinen arkku ja hauta. Äiti elää meissä, ajatuksissa, tunteissa, sydämessä niin kuin ennenkin. Nyt vain sen tajuaa selvemmin, kun ei näe, ei kuule, ei voi koskea häntä, joka vaikuttaa.

Joulukuu

Kun kuolema koskettaa, valkoinen menettää värinsä. Elämä on harmaata tai lähes mustaa. Kun kuolema koskettaa, puhe muuttuu kuiskaukseksi, hiljaiseksi huokaukseksi. Kun kuolema koskettaa, aurinko taivaalla on, ei paista. Pilvet kulkevat tuulen mukana Ei liikuta minua.

Äidin kuolemaa muisteli