Päätöksenteko on niin vaikeaa…

Moni uutisia seuraava on naureskellut brittien totaaliselle brexit-sotkulle. Miten on mahdollista, että länsimaisen demokratian etuvartioon kuuluva ja arvossa pidetty Britannia ajautuu epämäärisen kampanjan ja kansanäänestyksen jälkeen pyytämään eroa Euroopan Unionista? Ja miten on mahdollista, että asiaa sen jälkeen jauhetaan parlamentissa lähes neljä vuotta ilman, että saadaan aikaan minkäänlaista ymmärrettävää ratkaisua?

Ihmettelyn keskellä taidamme liian helposti unohtaa omat, edelleen ratkaisua odottavat kipupisteemme, sellaiset kuten suhtautumisemme naispappeuteen tai avioliittokysymykseen. Noita asioita on jauhettu vuosikymmeniä ja vaikka naispappeus on virallisesti ratkaisu, silti kirkossa on pappeja ja tahoja, joka eivät suostu noudattamaan asiasta kirkolliskokouksessa tehtyä päätöstä.

On mielenkiintoista, että itse asiassa brittien brexit-tuskassa ja meidän naispappi- ja vihkimiskysymyksissämme on pohjimmiltaan kyse samoista, syvällä sisimmässämme olevista tunteista ja uskomuksista.

Puolet briteistä elää edelleen historiallista brittiläisen maailmanimperiumin aikaa, siis sitä, jolloin ”Commonwealth” oli eittämätön supervalta jättimäisine siirtomaineen ja rikkauksineen. Tunne on kiinnittynyt ihmisten geeneihin, vaikka imperiumi on kutistunut parille saarelle maaksi, jota kutsumme Yhdistyneiksi kuningaskunniksi.

Samanlainen historiallinen ajatus pappeudesta vain miehille kuuluvana ”sakramenttina”, ja avioliitosta vain miehen ja naisen välisenä pyhänä liittona, on säilynyt monen suomalaisen luterilaisen uskovan mielessä. Näin siitä huolimatta, että asioihin liittyy monia ristiriitaisia opillisia kysymyksiä – mutta niistä enemmän vähän myöhemmin.

Ihmettelet varmaan, miksi ihmeessä taas otan esille naispappeuden ja avioliittokysymyksen. Että antaisit nyt jo olla! Olen kanssasi samaa mieltä. Olisin tosi tyytyväinen, jos pääsisimme noissa kysymyksissä eteenpäin, koska kumpikaan niistä ei liity uskon ytimeen tai pelastukseen.

Kipupisteet ovat kuitenkin taas ajankohtaisia, vaikka niiden kuinka toivoisi katoavan. Parhaillaan eri seurakunnissa – täällä Keravallakin – valmistellaan ehdokkaiden valitsemista niin kirkolliskokouksen kuin hiippakuntavaltuustonkin vaaleja varten. Varsinkin kirkolliskokouksen ehdokkaita seulottaessa tuntuu ykköskriteeriksi nousseen mahdollisen ehdokkaan suhtautuminen avioliittokysymykseen. Mutta tärkeänä pidetään myös ehdokaskandidaattien ajatuksia naisen asemasta kirkossa. Kirkolliskokous on kirkon ylin, opillisista kysymyksistä, päättävä elin, mutta on aika epäreilua, että taas kerran kirkosta käytävä julkinen keskustelu tulee kierty mään näiden kysymysten ympärille. Kirkko on paljon muutakin kuin avioliitto ja naispappeus.

Jos sinua kiinnostaa vähän laajemmin pohtia tuota tunteita herättävää kirkon avioliittokysymystä, annan sinulle erinomaisen kiinnostavan vihjeen. Keravalaislähtöinen Lopen kirkkoherra Tuomas Hynynen on julkaissut todella mielenkiintoisen, ylempään pastoraalitutkintoon liittyvän opinnäytetyön, jossa hän pohtii ihmissuhteiden siunaamista kirkossa – siis myös avioliittoa ja mm. seksuaalivähemmistöihin kuuluvien parisuhteiden siunaamista.

Opinnäytetyö liittyy myös Keravan taannoisessa kirkkoherravaalissa loppusuoralle päässeen Tuomas Hynysen juuri valmistuneeseen ja marraskuussa tarkastettavaan ja sosiaalietiikan alaan kuuluvaan väitöskirjaan ”Uskon ja rakkauden asialla”. Väitöskirja käsittelee kirkon opetusta, uskoa ja etiikkaa evankelis-luterilaisen kirkon kannanotoissa 2000-luvun alkuvuosina.

Kotimaa-lehden verkkosivusto – kotimaa24 – uutisoi opinnäytetyöstä ja jutun löydät osoitteessa https://www.kotimaa24.fi/uutiset/. Jutussa mainitussa ylemmän pastoraalitutkinnon opinnäytetyössä Tuomas Hynynen pohtii myös mielenkiintoisesti erilaisia kirkkoon liittyviä eettisiä kysymyksiä, kirkon etiikkaa ja uskon perusteita.

Yksi johtopäätös on, että tulkitessaan moraalisia ja eettisiä kysymyksiä, kirkon toimijoilla on useita toisistaan poikkeaviakin näkemyksiä. Yhtäältä kirkko luottaa ihmisten kykyyn tehdä harkittuja eettisiä ratkaisuja ja soveltaa kultaista sääntöä toisen ihmisen tai toisen luodun hyväksi. Näitä ratkaisuja – esimerkiksi ilmastonmuutoksen vastustamiseen, vastuulliseen sijoittamiseen tai ruokaturvan puolesta taistelua – Hynynen kutsuu innostavaksi lähestymistavaksi, jossa ihmisellä on kyky tehdä eettisesti harkittuja ratkaisuja.

Mutta toisaalta kirkko ei kuitenkaan luota ihmisen kykyyn tehdä oikeita ratkaisuja. Rajoittavat kannanotot pitävät ihmistä itsekkäänä ja syntisenä. Tuomas Hynynen kirjoittaa, että ”Raamatun ja kirkon opetusta käytetään näissä kannanotoissa hillitsemään tai rajoittamaan ihmisten omia toiveita, intressejä tai pyrkimyksiä. Ihmisen kyky tehdä omantuntonsa varassa vastuullisia päätöksiä voidaan mainita. Kuitenkin samassa yhteydessä muistutetaan omantunnon voivan erehtyä ja tarvitsevan Jumalan sanan ja yhteisten normien ohjaavaa vaikutusta. Erityisesti kirkon seksuaali- ja perhe-etiikkaa koskevien kannanottojen arvioin sisältävän hyvin paljon tällaisia rajoittavia piirteitä. Tulkitsen siten kirkon osoittavan epäluottamusta ihmisten omaan harkintakykyyn ihmissuhdeasioissa. Tämä epäluottamus on suuressa ristiriidassa sen kanssa, että luterilaisen etiikan kuvauksissa ajatellaan luterilaisen etiikan olevan luomisessa ihmisen sydämeen asetetun lähimmäisenrakkauden periaatteen soveltamista, jossa ihminen asettuu toisen asemaan ja tarkastelee eettisiä kysymyksiä toisen näkökulmasta.”

Kommentti sisältyy ylemmän pastoraalitutkinnon opinnäytetyöhön, jonka löydät osoitteesta http://www.hynynen.net/ehdotus_ihmissuhteen_siunaamisen_kaavasta.pdf.

Tuossa tutkielmassa Tuomas Hynynen pohtii uskoa, oppia ja tunnustusta. Usko on asenne ja tila, jonka Jumala synnyttää ihmisessä. Usko on Jumalan läsnäolon, yhteyden ja turvallisuuden kokemista. Oppi ja tunnustus taas ovat kirkon opetusta ja toimintaa, joka avaa sitä mihin ja miten uskomme.

Keskeistä tutkielmassa on se, keitä ja miten kirkko siunaa ihmisiä ja ihmissuhteita. ”Siunaus” on kirkon toiminnassa hyvin yleistä, mutta ”virallinen” siunaaminen – hyväksyttyä kirkollista kaavaa käyttäen – on hyvin niukkaa. Tällä tavalla ihminen siunataan mm. kasteessa, konfirmaatiossa, kirkollisessa avioliittoon vihkimisessä ja hautaamisen yhteydessä. Vain uuden kodin siunaamisen kaava antaa hetkellistä joustavuutta siunata hyvinkin erilaisia ihmisiä ja elämäntilanteita.

Ratkaistakseen ”pattitilanteen” jatkuvaa eripuraa ja kiistaa aiheuttavassa avioliittokysymyksessä Tuomas Hyvynen ehdottaa, että kirkko ottaisi käyttöön ihmissuhteiden siunaamisen kaavan. Siitä hän on tehnyt luonnoksen opinnäytetyöhönsä. Luonnos on huolellista työtä ja siinä otetaan huomioon kirkon usko, tunnustus ja opetus.

Ihmissuhteiden siunaamisen kaavaa voisi käyttää parisuhdetta siunattaessa, vihkimisen yhteydessä, adoptioperhettä, sijaisperhettä tai uusperhettä siunattaessa, ystävyyssuhdetta siunattaessa (esimerkiksi sisarusten suhdetta siunatessa).

Lisäksi mainitaan seuraavat erityistilanteet, jotka sinänsä voivat liittyä kaikenlaisiin yllä mainittuihin tilanteisiin: siunattaessa ihmissuhdetta, jossa osapuolet edustavat eri kulttuureja ja/tai uskontoja, siunattaessa ihmissuhdetta, jossa toinen hoitaa toista, siunattaessa ihmissuhdetta, jota varjostaa sairaus tai muu huoli, siunattaessa ihmissuhdetta kriisin jälkeen, siunattaessa ihmissuhdetta, jota muiden on vaikea hyväksyä.

Tuomas Hynysen ehdottama ihmissuhteiden siunaamisen kaava ei poistaisi avioliittoon vihkimisen kaavaa tai käytäntöä, mutta toisi tilanteisiin joustavuutta ja mahdollistaisi erilaisia uskonkäsityksiä edustavien työntekijöiden rinnakkaiselon. Onnistuisiko se? Mielipiteitä?

Hannu-Pekka Laiho