Kristiina Nyman Yleinen

Ajatuksia pyhäinpäivänä

hautakynttilä hautakiven edessä.

Rakkaus ja suru saattavat näyttää vastakohdilta, mutta ne ovat ihmeellisen lähellä toisiaan. Rakastaessamme toista ihmistä altistumme sille tosiseikalle, että voimme menettää rakkaan ihmisen milloin tahansa. Kun sitten menetämme hänet, surumme kertoo rakkaudesta. Vasta kun rakkaus kuolee, loppuu suru. Sen tähden annamme itsellemme luvan surra. Surumme on täynnä rakkautta ja kaipausta.

Vaikka surun olemus muuttuu ajan myötä, rakasta ihmistä suremme läpi elämämme. Ei niin, että se estäisi tarttumasta uuteen päivään ja elämään, vaan niin että säilytämme aarteenamme muistoa rakkaasta ihmisestä.

Rakastaminen ja sureminen ovat syvästi henkilökohtaisia asioita. Jokaisen suru on oma, henkilökohtainen. Silloinkin, kun läheiset surevat samaa ihmistä. Surun henkilökohtaisuudesta johtuu se, että monet surevat sanovat, ettei kukaan pysty ymmärtämään heitä. Siltä saattaa tuntua, vaikka ihmiset ympärillä osoittavat myötätuntoa ja välittämistä. Omaa suruaan voi luovuttaa toiselle, vaikka välillä tahtoisi.

Rakas vainaja on jättänyt tyhjän tilan, jota kukaan toinen ei voi täyttää. Sen tähden surun seuralaisena kulkee usein yksinäisyys, vaikka ympärillä olisikin ihmisiä. Me surevat koetamme täyttää yksinäisyyden niin monella tavalla. Osa keinoistamme voi viedä meidät itsesääliin ja tyhjyyden tunteeseen. Mieleen voi nousta kitkeriä ajatuksia: Onko elämä enää elämisen arvoista ilman häntä? Miksi tämä tapahtui juuri minulle?

Toiset keinot sen sijaan tukevat jaksamistamme ja auttavat meitä elämään surun kanssa. Silloin kun suru tuntuu lamauttavalta, voi kysyä itseltään: mitä rakas vainaja olisi minulle toivonut? Olisiko hän toivonut, että käperryn itseeni ja lakkaan elämästä kaivatessani häntä? Vai olisiko hän toivonut minulle kaikkea hyvää loppuelämäkseni?

Uskon, että rakas vainaja olisi toivonut, että muistan hänet loppuelämäni, ja kunnioitan hänen muistoaan ammentamalla kaikesta siitä hyvästä ja arvokkaasta, mitä hän on sydämeeni antanut. Saan luottaa, että hän tahtoisi minun olevan onnellinen – siitä huolimatta että hän on poissa.

Tarttuakseen elämään ja saadakseen apua, surevan on antauduttava. Antauduttava sen tosiasian edessä, että rakas ihminen on poissa tästä elämästä – lopullisesti. On hyväksyttävä tapahtunut, jotta pääsisi eteenpäin. On suostuttava olemaan kuin syksyinen lehdistä paljas puu; sen elämä näyttää karulta, mutta sen tyhjiin oksiin sisältyy kevään lupaus; vihreisiin lehtiin puhkeamisen salaisuus. Jotain hyvää on vielä edessä. Jo nyt, mutta ei vielä.

”Autuaita murheelliset: he saavat lohdutuksen. Autuaita kärsivälliset: he perivät maan”, Jeesus lupaa meille. Jeesuksen sanat lohduttavat meitä syksyisen, karun puun edessä: olkaa kärsivälliset, ei tässä ollut vielä kaikki. Tulet vielä saamaan lohdutuksen. Tulee vielä uusi kasvun aika.

Jeesuksen meille antama lohdutus ovat toiset ihmiset, jotka tukevat meitä tarttumaan jälleen elämään. Kaikkein suurimpana lohtuna on Jeesuksen lahjoittama syntien anteeksiantamus ja iankaikkisen elämän toivo. Saamme lujasti luottaa siihen, että Jumala tekee kaikkensa pelastaakseen jokaisen rakkaan luomuksensa. Se merkitsee esimerkiksi sitä, että vaikka rakas vainajamme olisi kuollut äkillisesti tai ilman, että me tietäisimme, millaiset hänen välinsä olivat Jumalaan, ei meidän tule olla epätoivoisia. Yhdessä silmänräpäyksessäkin voi tapahtua mitä tahansa. Jumalalle ei mikään ole mahdotonta. Muistelkaamme vaikkapa ristin ryöväriä, joka juuri ennen kuolemaansa kääntyi katuen ristillä riippuvan Jeesuksen puoleen. Kuolevat voivat rukoilla huokaisten kenenkään kuulematta – paitsi Jumalan, joka kuulee ja ottaa luokseen hänen puoleensa kääntyvän ihmisen.

Silloin kun olit lapsi, nukahditko joskus autoon tai sohvalle, mutta heräsit kuitenkin aamulla omasta sängystä, koska isä oli sinut sinne hellästi kantanut? Ajattelen, että kuolon uneen nukkuminen on jotakin sen kaltaista. Iankaikkiset käsivarret kantavat meidät kuoleman läpi iankaikkiseen valoon ja kirkkauteen, uuteen elämään. Taivaaseen, jossa saamme nähdä poisnukkuneet rakkaamme.

Sanassa sanotaan: ”Jumala itse on heidän luonaan, ja hän pyyhkii heidän silmistään joka ainoan kyyneleen. Kuolemaa ei enää ole, ei murhetta, valitusta eikä vaivaa, sillä kaikki entinen on kadonnut.” (Ilm.21:4)

0 comments on “Ajatuksia pyhäinpäivänä

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: