Liisa Laurila

Juhlakattaus

Joulukattaus yhdelle.  Alkuruokalautanen, servietti hopeanvärisessä renkaassa.

Katselen syksyn askelmerkkejä. 

Jälkiä lumessa, merkintöjä kalenterissa, muistoja, muistopäiviä. 

Loppusyksyn ja alkavan talven etappeja kalenterissa ovat päivät, tutut aikamääreet. 

Tuttu isäntä tarkkailee pihapiiriään: sitten kun on lunta. Kun saadaan niin paljon lunta, että jäniksen jälki näkyy, varikset parveilevat pihatiellä, silloin talvi on lähellä. 

Kaupungin kävelyteillä jäljet ehtivät kadota aikaa ennen kuin ehdin niitä tutkia…

Huurteiset oksat puutarhassa, maassa näkyy muutama koristepensaan marja.

Sytytetään kynttilöitä. Marraskuun liekit polttavat pois pimeää, valaisevat rakkaita muistoja. Mieleen nousee hetkiä, joita ei halua unohtaa, vaikka muisto on joskus, tuoreena ja arkana, tehnyt kipeää. 

Isänpäivä kääntää ajatukset iloisempiin asioihin, seuraava etappi on pikkujoulu, ensimmäinen adventti. Lapsena adventti merkitsi joulujuhlan odottamisen alkua. Kotiin tuotiin pikkukuusi, sitä hiukan koristeltiin, tonttu toi pienen lahjan. Isoja lahjoja ja suurta kuusta piti odottaa vielä monta viikkoa, mutta adventti oli lupaus, joka piti. 

Voimistuvan, vahvistuvan joulun odotuksen katkaisee Itsenäisyyspäivä. Isän muisto, isän kertomukset ovat taas läsnä, vaikka isä on poissa. 

Tapa viettää loppusyksyn tai alkutalven merkkipäiviä on jokaisella omansa. Monen perinteeseen kuuluu kynttilöitä, lahjoja, kauniimmat lautaset, hyvää ruokaa. Käydään kirkossa, käydään haudoilla, ollaan yhdessä. Otetaan omaa, yhteistä aikaa. 

Joulun kattaus, valmiina vieraita varten. Pannunaluset ovat jo paikoillaan, kohta pöytään tuodaan laatikot ja muut herkut. Pöydässä joululiina ja pellavaiset servietit.

Olen syntynyt pula-ajan lapseksi. Ja nyt, yhtäkkiä olenkin vanha. 

Jos juhlan ulkoiset puutteet eivät ole täydelliset, mitä väliä sillä on? Kaiken voi täydentää, parhaat asiat elävät vahvoina muistoissa.

Kaikkea ei kuitenkaan koskaan voi tehdä samalla tavalla kuin aina: pitääkö edes yrittää? Lapsuuden vuosina juhla oli kohokohta, tauko keskellä karumpaa arkea. Hyvinvoinnin keskellä arki ja juhla ovat lähentyneet, erot liudentuneet. 

Parhaaseen juhlakattaukseen kuuluvat oikeat sanat. Se, mitä juhlapöydässä sanotaan – ja jätetään sanomatta. 

Olen kasvanut vaatimattomassa kodissa, mutta meilläkin oli omat sanat, omat puheenaiheet niille päiville, jolloin oltiin juhlan äärellä. Hiljennyttiin, nautittiin, kuunneltiin. Vaikeudet, erimielisyydet, huolet jäivät hetkeksi. Aikanaan niihin piti palata, mutta juhlapöytä oli rauhoitettu. 

Televisio tai radio eivät saaneet vuoroaan, puhuttiin, kerrankin, kaikessa rauhassa. Vanhemmat kertoivat muistojaan, kuvia lapsuudesta, tarinoita sodan ja pulan vuosilta. Muistettiin, kerrattiin tärkeitä asioita. 

Jospa katettaisiinkin tänä vuonna juhlapöytiin hyviä sanoja? Rauhallisia, oikeita sanoja. Puhuttaisiin siitä, mikä on rakasta, tärkeää. 

Kaikki muu taitaa meillä jo olla kunnossa. 

Puhuttaisiin, yhdessä. 

Hyviä sanoja. 

Nukke viettää joulua vanhalla tuolilla. Nukella on silkkinen juhlaleninki ja vaaleat korkkiruuvikiharat.

Onnellisia juhlahetkiä toivoo Liisa

0 comments on “Juhlakattaus

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggaajaa tykkää tästä: