Kuka jakaa kortit

Seisoimme siinä viidestään. Juteltiin miesten kesken elämästä ja tulevaisuudesta. Puhuttuttiin aika paljon haaveista, pettymyksistäkin. Minä  olin joukon vanhin, elämää jo jonkin verran monelta kantilta kokenut isoisä.

Tuntui koskettavalta, kuinka nuoret miehet haaveilivat paremmasta elämästä. Haaveilivat siitä, miten he rakentaisivat omaa ja oman perheensä tulevaisuutta. Turvaisivat itsensä lisäksi äitinsä ja isänsä vanhuutta, auttaisivat sisaruksiaan. Kaikki vaikuttivat kunnon miehiltä, vastuullisilta.

Silti oli pysäyttävää kuulla, miten he turvasivat Korkeimman voimaan. “Jos ei tässä elämässä, ehkä sitten jossakin muussa me saamme saamme nauttia Hänen kirkkaudestaan”.

Meitä oli siinä raitilla kolme muslimia, yksi hindu ja mina kristitty. Silti olimme ystäviä keskenämme. Seisoimme täydellisen kaaoksen keskellä Bosnia Herzegovinan louteisnurkassa Bihacin kaupungin lähellä Vucjakin pakolaisleirillä. Ympärillä oli puoliksi sortuneita puolijoukkuetelttoja, muoviviritelmiä, pressukyhäelmiä. Oli myös kuraa ja liejua niin, että kenkäni näyttivät siltä kuin olisin kulkenut märillä, savisilla perunapelloilla.

Olin pakolaisleirillä, jonne on vaeltanut satoja, jopa tuhansia pakolaisia Pakistanista, Afganistanista, Bangladeshista, Intiasta, Intian Kashmirista ja muutama myös Afrikan Senegalista. Täällä ei ollut ketään Syyrista, Irakista tai Iranista, mutta heitä oli läheisissä kunnollisissa pakolaiskeskuksissa tuhansia.

Olen ollut nyt reilun viikon täällä Bihacissa kansainvälisen Punaisen Ristin työntekijänä tukemassa paikallista Punaista Ristiä pakolaisten auttamisessa. Olen nähnyt vuosien saatossa moninlaista hätää maailmalla, mutta en oikeastaan koskaan näin kurjaa paikkaa kuin tämä Vucjak. Täällä kaatopaikalta näyttävällä leirillä ei pitäisi yhdenkään ihmisen olla. Talvi on tulossa rajuine pakkasineen ja metrisine lumikeroksineen. Sellaisessa säässä ei täällä kukaan pärjää.

Mutta täällä he nyt ovat, kun raja Kroatiaan ja kohti Eurooppaa on kiinni. Moni vuosienkin matkustamisen jälkeen. Tämä leiri on epävirallinen pakolaisleiri, Bosnian viranomaisten hätäisesti pystyttämä ja sitten hylkäämä. Paikallinen Punainen Risti on ainoa, joka antaa hätäapuna kaksi kertaa päivässä ruokaa ja hoitaa ensiapua, mutta lääkäriäkään täällä ei ole, eikä käy.

Nämä miehet ovat politiikan vankeja ja pysyvät täällä kuran keskellä, kylmissä, märissä teltoissa ilman lämmitystä, ilman sähköä, ilman vessoja, ilman peseytymismahdollisuuksia niin kauan, kunnes Bosnia Hetzegovinan valtion viranomaiset saadaan painosettua siirtämään heidät jonnekin kunnollisempaan paikkaan.

Intialainen Jamshid Singh on juuri kertonut, kuinka hän puhui äitinsä kanssa puhelimessa. Äiti oli juuri päässyt sairaalasta – ymmärsin että tyräleikkauksesta. Isä on armeijan palveluksessa, mutta jää  vuoden päästä eläkkeelle.

“Olen huolissani heistä. Äiti sanoi kuitenkin, että nyt minun pitää huolta itsestäni. Että minun pitää toteuttaa haaveeni ja vasta sitten murehtia heidän elämäänsä.” Jamshid haluaisi päästä Espanjaan, jossa hänen äitinsä veljellä, siis sedällä, on ravintola. Jamshid haaveilee autovuokraamon perustamisesta ja turistien kanssa työskentelemisestä.

On vähän vaikeaa kuunnella näiden vuorenkorkuisten vaikeuksien keskellä miesten puhuvan elämästään ja haaveistaan. Miten he haluaisivat päästä töihin, rakentamaan omaa elämäänsä, maksamaan uudelle kotimaalleen veroa ja näyttämään, että he ovat luottamuksen arvoisia.

Täällä kuran keskellä päivästä toiseen ihmisiä tavatessa joutuu pakostakin itse miettimään, miksi näiden miesten “elämän kortit” ovat niin paljon huonompia kuin minun tai lähes kaikkien muidenkin suomalaisten.  He ovat sattuneen syntymään maihin, joissa soditaan, joissa rikollisuus ja valtava korruptio rehottavat. Et saa työpaikkaa, jos et maksa lahjuksia, että yksityiseltä etkä yhteiskunnalta. Demokratiasta ei ole tietoakaan, eikä sinua arvosteta ihmisenä.

Ja kuitenkin. Harvoin kohtaa niin lämmintä ja ystävällistä hymyä kuin täällä. Harvoin kohtaa niin aidosti huolehtivaa nuorta miestä kuin täällä, kun he haluavat auttaa minua isojen kamerareppujeni ja kävelykeppini kanssa.

Tänä aamuna, kun tulin leirille, kymmenet savuisista teltoistaan ulos tulleet tervehtivät minua. “Good morning uncle Hannu! Kuinka voit? Nukuitko yösi hyvin?”

On etuoikeus kohdata näitä lähimmäisiä, mutta on häpeä katsoa, minkä kurjuuden keskelle heidät on jumiutettu.

Hannu-Pekka Laiho