Vastakkainasettelun aika

Tasavallan presidentiksi pääsee lupaamalla, että ”vastakkainasettelun aika on ohi”. Valitettavasti ajankuva ei tue tätä iskulausetta.

Poliittisen puolueen elinehtona on korostaa erojaan suhteessa muihin puolueisiin. Tästä syystä perussuomalaisten ja vihreiden nokittelu sataa kannatusta kummankin laariin. Tikusta pyritään tekemään asiaa, jotta äänestäjät näkisivät meidän puolueen täysin erilaisena kuin kilpailijat. Sosiaalinen media tarjoaa tilaisuuksia räväkkään profiilin nostoon erilaisilla kärjistyksillä. Kansanedustajissakin on Twitter-linkoja, joiden päätehtävä näyttää olevan pikkupiikkien heittely kollegoiden selkään. Kohdekaan ei välttämättä pistelystä pahastu, koska myös uhriutumalla hankitaan uusia äänestäjiä.

Kirkon kentässä on aina esiintynyt linja- ja mielipide-eroja. Näiden puiminen ei ollut mitenkään tavatonta edes alkukirkon aikana, kuten Paavalin kirjeistä voi todeta. Se oli itse asiassa välttämätöntä, koska opin vakiintuminen edellytti monenlaisten harhaoppien torjumista. Linjakeskustelulle on tarvetta nykyisissäkin kirkoissa, sillä Raamatun syntyaikojen ihmisten ja meidän yhteiskuntamme käsitykset monista asioista ovat peräti erilaiset. Viime vuosina politiikasta tuttu kiivailu on valitettavasti maustanut keskustelua kulloisenkin kuuman aiheen ympärillä. Tämä vahingoittaa tarpeettomasti sekä kirkon yhtenäisyyttä että ihmisten mielikuvaa kirkosta.

Linjakeskustelua kirkossa pitää koko ajan käydä. Toisin kuin uskonnottomat väittävät, kirkon oppi ei ole paikalleen jämähtänyt kokoelma pölyisiä dokumentteja. Perusta tietenkin vakiintui jo apostolien aikana, mutta teologisen ja muun tutkimustiedon perusteella monia oppikäsityksiä pitää päivittää koko ajan, ei hätäillen mutta vakaasti harkiten ja perusteellisesti keskustellen. Tärkeää on myös tapa käydä keskustelua. Vuoropuhelun sävyyn vaikuttaa olennaisesti se, onko puhujan tähtäimessä erojen korostaminen vai yhtäläisyyksien etsiminen.

Erojen metsästäminen ja porukan jakaminen meihin ja muihin johtavat varsin nopeasti hajaannuksen hyllyvälle suolle. Kirkkohistoria on täynnä esimerkkejä tästä. Otetaan vaikkapa lestadiolainen herätysliike, joka on tuottanut paljon hyvää sekä  vaikutuspiirissään oleville että Suomen kirkolle. Siinäkin liikeessä on paljon hajaannusta ja on perustettu kuppikuntia, joiden syntyjä syviä ulkopuolinen voi vain kummastella.

Kun aikoinaan liityin mieskuoroon, pyöräilyseuraan, tieteelliseen seuraan ja linja-autohistorialliseen seuraan, en kuvitellutkaan jäsenten ajattelevan kaikista asioista samalla tavalla enkä varsinkaan itseni lailla. Syynä yhdistykseen liittymiselle on esimerkiksi se, että vanhat linja-autot kiinnostavat. Tällöin seurakaverin puoluekanta, uskonto, naaman väri, aviosääty tai –säädyttömyys ovat toissijaisia asioita kiinnostuksen pääkohteen rinnalla. Ikäloppujen museobussien kunnostaminen ajokuntoisiksi samalla tavalla hullujen kanssa todellakin vetää ihmisiä yhteen. Sen vuoksi asianomainen seura keskittyy tähän yhdistävään asiaan eikä rönsyile kaiken maailman kiistakysymysten kimpussa.

Olisiko tässä meille opittavaa myös kirkon kentässä? Paikallistasolla miettisimme vähemmän eroavaisuuksia ja enemmän sitä, mitä voidaan tehdä yhdessä eroista huolimatta. Kokemukseni mukaan moni oikeaoppinen luterilainen tuntuu kärsivän allergiasta, kun puhutaan yhteistyöstä vaikkapa paikallisen helluntaiseurakunnan kanssa. Ja kuitenkin kotikaupunkimme monet haasteet ovat sen suuruisia, että kaikki parempaa Keravaa rakentavat tahot pitäisi saada mukaan yhteisiin talkoisiin.

Jatketaanpa siis porukalla turhien raja-aitojen kaatamista. Ei meillä ole varaa keskinäiseen nokitteluun.

Mauri Airila