Auttajamme arjessa

”Kyllä on nyt niin hyvä, kun meillä on vain tämä yksi koira”, sanoin miehelleni syksyisellä päiväkävelyllä Heta-koiramme kanssa. Olimme vuotta aikaisemmin nukuttaneet pois sairastavan 8-vuotiaan koiramme ja päättäneet, että jatkamme matkaa yhden koiran perheenä. Heta oli nyt reilu parivuotias ja silmäterämme, jonka tulo perheeseemme oli ollut kuin Taivaan Isän sydämellemme laskema asia.

Viikko tuon syksyisen kävelyn jälkeen sain viestin Hetan kasvattajalta. Hän kysyi, tiedämmekö ketään, joka haluaisi koiranpentua. Pentu oli saman nartun jälkeläinen kuin Hetakin ja odotti vielä sitä omaa kotia. Muistin, mitä olin sanonut viikkoa aiemmin miehelleni. Mutta mitä kummaa. Työstä palatessani, mieli täynnä innostusta soitin hänelle ja kerroin viestistä. Muutamassa hetkessä räätälöimme kasaan toteuttamiskelpoisen suunnitelman ja päätimme ottaa tuon pennun.

Ensimmäinen vuosi meni mukavasti. Heta koulutti ahkerasti Helmiksi nimettyä tulokasta. Ulkona Helmi keskittyi käpyjen ja tikkujen etsintään ja Heta ympäristön tarkkailuun ja tutkimiseen. Kun Helmi oli vuoden vanha, se alkoi murista Hetalle ja eräänä päivänä koirat ottivat ensimmäisen kerran kunnolla yhteen. Karvat pöllysivät, eikä voittajasta saanut selvää ja taistelu loppui vasta, kun molemmat olivat aivan uuvuksissa. Yhteenotot alkoivat toistumaan parin kuukauden välein ja niistä tuli verisiä, mutta kumpikaan ei antanut periksi. Kahta isoa ja väkivahvaa koiraa ei saanut irti toisistaan ja taistelua oli kauhea katsella. Keskustelimme kasvattajan kanssa vuoden varrella useaan kertaan ja lopulta tulimme siihen tulokseen, että koirat on erotettava, ennen kuin jompikumpi vammautuu pysyvästi. Surumme oli suuri; lähtijä tulisi olemaan Helmi, jolle kasvattaja lupasi etsiä uuden kodin.

Alku ei vaikuttanut lupaavalta; parivuotiaalle koiralle ei helposti löytyisi uutta omistajaa. Me elimme kotona jännittyneinä, seuraavaa ottelua peläten. Kahden viikon kuluttua sain yllättäen iltapäivällä viestin kasvattajalta, joka ilmoitti, että hän tulisi noutamaan Helmin samana päivänä jo parin tunnin päästä. Kun olin palaamassa töistä, mieheni soitti minulle. Häneltä oli hetki sitten katkennut akillesjänne, kun hän oli lähtenyt viemään koiria ulos. Kasvattaja tuli tunnin kuluttua ja sinä iltana Helmi lähti.  Mieheni akillesjänne leikattiin kahden päivän päästä ja jalka oli paketissa seuraavat kaksi kuukautta. Minä olin juuri noihin aikoihin alkanut toipua kuukausia vaivanneesta jäätyneestä olkapäästä. Minä olin viikkoa aiemmin ostanut itselleni ensimmäiset kunnolliset nastakengät, ensilumet olivat näet jo sataneet. Uusilla nastakengillä polkuja ja peltoja kulkien ja toipuvaa olkapäätäni varoen selvisin melkein ilman talutushihnan käyttöä Hetan ulkoilutuksesta. Apu meille oli tullut ylhäältä.

Suureksi lohduksemme kasvattaja päätti itse pitää Helmin ja koulutti siitä voittajaluokan jäljestäjän. Helmi otti uudessa laumassa napakasti johtajan paikan ja Hetakin pääsi palaamaan omaan leppoisaan arkeensa takaisin.