Jotain muuttuu, jotain jää

Kaksi kuvaa keittiömme seinällä kertoo Keravasta. Tai oikeastaan kuvia on enemmänkin ja ne kertovat paljon muustakin.

Useimpia kuvia voin katsella vuorollaan alkavan vuoden kuluessa. Ne ovat Lions club Kerava/Kiven Wanhan Keravan kalenterissa vuodelle 2020. Jokaisen kuukauden kohdalla on kaksi kuvaa jostakin päin Keravaa. Kuvaparin mustavalkokuva on kymmeniä vuosia vanha ja värikuva vasta nyt otettu niin, että kuvakulma on mahdollisimman sama kuin vanhassa kuvassa.

Tammikuun kohdalla on mustavalkokuvassa Apteekkitalo 1940-luvulta (aiemmin Sähköyhtiön talo) ja värikuvassa sama talo nyt Pohjanheimon taloksi kutsuttuna. Tähän liitän oman ”kameratuoreen” kuvani samasta paikasta.

Toisen kuvan leikkasin kesällä Hesarista. Silloin lehdessä oli juttu, joka kertoi kivisilloista. Ja jutun ohessa oli upea kuvan Keravan kivisillasta, siitä, mikä Googlemapsin tietojen mukaan on Suomen vanhin. Sellainenhan se ei kuitenkaan ole, mutta hieno se on ja vanhakin. Koska sitäkään kuvaa en voi tässä julkaista, liitän tähän oman otokseni samaisesta sillasta.

Vanhan vuoden päätellessä päiviään ja uuden jo raottaessaan oveaan kuuntelen, kuinka nämä kuvat alkavat puhua minulle. Ne sanovat: Jotain muuttuu, jotain jää.

Komea kivisilta lausahtaa. ”Tässä minä olen. Huomaathan. Olen nyt ja aina. Vaihtukoot vuodet, vuosikymmenet, sadat ja tuhannet. Tässä minä pysyn.” Vahvaa puhetta vanhalta sillalta. Se saa minut kysymään itseltäni: Entä minä? Mikä minussa on pysyvää? Mitä jää?

Mieleeni tulee tarina Theseuksen laivasta. Kun laiva on rakennettu, se lähtee purjehtimaan maailman meriä. Monien vuosien aikana laivaa korjataan aina tarpeen mukaan ja lopulta kaikki alkuperäisosat on vaihdettu toisiin. Kun se palaa lähtösatamaansa, kysytään, onko laiva yhä se sama Theseuksen laiva, joka aikanaan matkaan lähti? Muutettavat muuttaen kysyn itseltäni: Olenko minä se sama ihminen, joka viime vuosisadan puolivälin paikkeilla putkahti pienokaisena tähän maailmaan. Kun vuosi ja vuosikymmen taas vaihtuu, mitä jää, mikä tekee minut edelleen minuksi? Mikä minussa on pysyvää?

Wanhan Keravan kalenterin ”vanha-nykyinen”-kuvaparit kunkin kuukauden kohdalla kertovat muutoksesta. Joissain kuvissa muutos on huomattavan selvä. Jotain vanhaa on purettu ja uutta rakennettu. Toiset paikat taas ovat muuttuneet vähemmän ja pysyneet helpommin tunnistettavina. Theseuksen laivan kysymykset palaavat. Mikä tekee Keravasta Keravan kaiken tämän muutoksen keskellä?

Pohdintani ei etene. Mitä järkeä on edes pohtia tällaista? Kysymykset, mitä muuttuu, mitä jää vaivaavat kuitenkin mieltäni, kun käväisen kuvaamassa siltaa ja Pohjanheimon taloa. Kävellessä ajatukset selvenevät ja tajuan, että Keravalla, Keravassa on maisemia ja näkymiä, joiden soisin pysyvän. Sellaisia kuin kivisilta ja asemarakennus.

Ja yhtä selvästi tajuan, että on näkymiä, joiden soisin muuttuvan. Mitä pikemmin, sen parempi. Kuvausreissulla silmiini sattui! niistä yksi, näkymä jo vuosia sitten käytöstä poistetusta Sampotalon yhteydessä olevasta parkkihallista aivan Keravan keskustassa. Sitä katsoessa keravalaisena tekee mieli vastata taannoiseen julkisuudessa monesti esillä olleeseen kysymykseen omin sanoin: Kyllä hävettää!

Saman voin todeta myös itsestäni. Minussa on sellaista sielunmaisemaa, hyvää ja kaunista, rakastavaa ja ihanaa, jonka todella toivon sisimmässäni säilyvän ja vaikuttavan. Ja on toden totta hävettäviä, rumia, rikkinäisiä, itseä ja toisia häiritseviä ja tuskaa tuottavia asioita, jotka pitäisi hävittää. Mitä pikemmin, sen parempi.

Miten ihmeessä päädyin tällaiseen juttuun? Seinällä olevien kuvien kysymys pysyvyydestä ja muutoksesta vei mukanaan, vaikka alunperin minun piti vain jatkaa edellistä https://keravantaivaanalla.com/2019/12/08/hurjasti-hyvaa/ -bloggaustani. ja kirjoittaa lisää esimerkkejä keravalaisten hyvästä tahdosta ja tekemisestä, Silloin mainitsematta jäivät niin Keravan Lionsien kuin monien monien muidenkin yhdistysten ja ihmisten hyväntekeväisyys. Sitä riittää.

Vaikka äkisti ajatellen hyvän tekemisellä ja ajatuksilla muutoksesta ja pysyvyydestä ei tunnu olevan yhtymäkohtia, liittyvät ne ajatuksissani nyt yhteen. Hyvyys – myönteinen, pysyvä, muuttumaton – saa aikaan muutoksen. Kaikesta hyvästä, mitä yksittäiset ihmiset ja yhteisöt tekevät, kertyy hyvää hyvän päälle kuin korkoa korolle. Hymy leviää. Jaettu ilo moninkertaistuu.

Loppusanat:
“Niin pysyvät nämä kolme: usko, toivo ja rakkaus. Mutta suurin niistä on rakkaus.” (1.Kor. 13:13)

Ihminen on, mitä on. Hiiltä ja vetyä ja jotakin, mille ei ole sanoja. Jumalan kuva.

Kaikkea hyvää muutosta ja pysyvää mietiskelee ja lukijoille toivottelee
HelmiKaarina