Hiljaisen maan opetuksia

Huurre nostaa esiin kynnetyn maan kuvion, auran jättämät linjat. Pellolla on aikaa, kevääseen asti. 

Syksyllä pudonneet lehdet jäävät pintaan, maatuvat, tekevät tilaa uudelle, luovuttavat rakennusaineensa uuteen käyttöön. 

Maan vuodenkierrossa on hiljainen jakso, vaikka koko ajan tapahtuu, hitaita, ihmissilmiltä salattuja prosesseja. 

Vielä ei ole saatu pysyvää lunta – eikä lumi milloinkaan ole pysyvää – sillä kaikki se, mikä talven aikana maan pintaan kertyy, muuttuu taas vedeksi keväällä. 

Mietin kirjoittamista. Sitä, miten niin harva asia ja tieto on lopultakin muuttunut pysyväksi, miten jonkun ehdottoman totuuden tilalle on tullut jotain uutta, pysyvämpää, vielä ehdottomampaa. Kehitystä, uutta tutkimustietoa, selvityksiä. Aina ei edes tajua, miten käsitykset ovat eläneet. 

Ajattelemme arkisia totuuksia ehdottomina, lopullisina, vaikka elämä on koko ajan liikkeessä, muutoksessa. Aika kulkee asioiden ohi, arvot muuttuvat. Talvi, talven lumet ovat pysyviä, kunnes kevät tulee ja uusi kesä. Aurinko, vapaat vedet ja kukat, kaikki ne ovat pysyviä. Kunnes vuodenaika vaihtuu ja uusi pysyvä tulee. 

Maan viisautta on muutos, mutta myös pysyvyys. Maan viisautta on lepo, tauko kiireisen ja vilkkaan jakson jälkeen, rauhoittuminen. 

Elämän syksyssä kulkevana alan vähitellen nähdä, miten muutos voi olla tarpeellinen, mutta samalla muutos on jotain, mihin on hyvä suhtautua, ellei kriittisesti, niin ainakin hiukan empien. Nuorempana olisin vannonut ehdottoman muutoksen nimeen, nyt kuuntelen, odotan. Mitä seuraa seuraavan askeleen jälkeen?

Maan viisaudesta on hyvä oppia. Tehdä ja tutkia intohimoisesti, mutta myös malttaa pitää taukoja, antaa asioiden kypsyä. Ihmisen alitajunta on uskomaton tietokone, se rakentaa siltoja asioiden välille, pitää vain uskaltaa luottaa sen voimaan. Tänään ajateltu rakennelma on huomenna valmis, kunhan se on saanut hetken levätä. 

Mumminmökin pihamaalla on vanhan talon peruskiviä. Niiden varaan rakennettu tupa paloi lähes sata vuotta sitten, vain kivet jäivät ja röykkiö tiilimurskaa paikkaan, jossa ennen oli ollut talon muuri. Isäntäväki oli käymässä jossakin, Mari, perheen palvelijatar oli yksin talossa. Mari menetti kaiken, vain ompelukone saatiin pelastettua. Isäntä oli ehtinyt päivittää vakuutukset, hänen tappionsa oli pienempi. 

Vaikka kivet ovat palossa muuttuneet hauraiksi, ne ovat kestäneet. Kaiken liikkuvan, muuttuvan, elävän alla pitää olla vankka perusta. 

Kivet muistuttavat vanhan talon tarinasta. Siitä, miten Mari juoksi sukkasillaan, henkensä hädässä, kylän rajalle, kätilön taloon, jossa tiesi olevan puhelimen. Apua saatiin, mutta se ei ehtinyt ajoissa. 

Peruskivet jäivät. Ne ovat, yhä. 

Elämässä pitää olla peruskiviä. Uskoa ja luottamusta, luja elämänkatsomus, jonka varaan rakentaa. Olen kuullut kuinka ne, jotka uskovat toisin, kunnioittavat meitä, jotka myös uskomme omaan Jumalaamme ja johdatukseen. On tärkeää, että elämällä on suunta. 

Peruskivet voivat olla vanhat, sammaleiset, kuluneet. Niitä pitää kunnioittaa, sellaisina, juuri siksi. 

Hyvää talvea.  Riittävästi lepoa ja sopivasti ponnistelua!

toivoo Liisa