Hannu-Pekka Laiho

Minun kirkkoni vai meidän kirkkomme?

Olin aamulla matkalla Keravan kirkkoon, kun ohitin asemasillalla punaposkisena juoksevan teinipojan. Naureskellen ja vähän leikilläni totesin Pirkolle, että katsopas, kaikilla näyttää tänään olevan kiire kirkkoon. Mutta eikö mitä, kun olimme kirkon ovella, sama nuori mies pyyhälsi Vanhan pappilan sivuitse suoraan kirkkoon. Täpötäyteen kirkkoon!

Istuimme tänään kirkossa ihan etupenkissä, koska muut penkit olivat täynnä nuoria. Oli tämän kevään rippikoulujen aloituspyhä – starttimessu – siksi paikalla oli pitkälti yli 300 keravalaisnuorta. Kiitos Samuli, Susanna, Terhi, Miklu, kirkkoväärtit ja muut, että olitte valmistaneet messun seurakuntalaisia – siis etenkin nuoria – ajatellen.

Tämän päivän jumalanpalvelus sopi hämmentävänkin hyvin yhteen sen kanssa, mistä olin etukäteen ajatellut tämänkertaista blogitekstiäni rakentaa. Luin viime viikolla juuri ilmestyneen Kirjapajan kustantaman pamflettikirjan ”Hyvin johdettu kirkko”.

Tuoreen kirjan on koonnut Arikan aviopari – Erätauko-säätiön toimitusjohtaja ja pastori Laura Arikka ja Malmin seurakunnan kirkkoherra Heikki Arikka. Seitsemäntoista eri kirjoittajan joukossa on myös vähän ”keravalaisväriä”. Yksi kirjoittajista on Haagan seurakunnan kirkkoherra Heikki Nenonen ja toinen Turun Katariinan seurakunnan kirkkoherra Leena Kairavuo. Hän on Keravallakin työssä olleen ja nyt Naantalin kirkkoherrana vaikuttavan Jani Kairavuon puoliso.

”Hyvin johdettu kirkko” -kirjan tarkoituksena on tarjota kirkon ja seurakuntien johtoasemissa työskentelevien ajatuksia ja visioita johtajuudesta ja sen kehittämisestä. Silti minulle kirjan tärkeämpi anti tulee esille rivien välistä. Kirjoituksia lukiessa joutuu pakosta miettimään, mikä on kirkon tulevaisuus ja miten kirkkoa tulisi uudistaa, jotta se olisi merkityksellinen osa ihmisten elämää.

Kirkkokahvit kirkonmäellä

Meidän keravalaisten seurakunta-aktiivien saattaa olla vähän vaikea ymmärtää, miksi kirkon tulevaisuudesta käydään niin vilkasta keskustelua. Meillä moni asia on todella hyvin. Seurakunnan toimintaan osallistuu aika iso joukko ihmisiä. Työntekijät ovat motivoituneita. Uusia ideoita ja toimintaa on tarjolla runsaasti. Seurakunta on avautumassa ulospäin, ihmisten keskelle.

Kaikesta hyvästä huolimatta Keravallakin on havaittavissa – tosin monia muita seurakuntia hitaammin – seurakunnan jäsenmäärän lasku ja vapaaehtoisten määrän pieneneminen. Seurakunnan aktiivinen ydinjoukko jaksaa edelleen osallistua ja olla mukana, mutta totuus on se, että kaupungin väkilukuun suhteutettuna seurakunnan toiminnassa on mukana aika pieni porukka.

Tätä asiaa on tilastojen kautta pohtinut toinen kirjan kokoajista. Malmin seurakunnan kirkkoherra Heikki Arikka on ottanut toimintatilastot rehellisesti pöydälleen ja analysoinut niitä. Esimerkiksi jumalanpalveluksessa Malmin seurakunnassa käy tilastojen mukaan kaksi prosenttia seurakuntalaisista. MUTTA jos tilaston laatisi eri kävijöiden perusteella, Arikka joutuu toteamaan, että ”luku on niin pieni, että ei tohdi sitä tähän edes kirjoittaa”.

Monet kirjan kirjoittajista ovat samaa mieltä siitä, että kirkon koko johtamisrakenne on äärettömän monimutkainen. Ylimpänä on kirkolliskokous, sitten on hiippakuntia, piispainkokouksia, tuomiokapituleita, hiippakuntavaltuustoja, on kirkkohallitus, on rovastikuntia, seurakuntayhtymiä ja seurakuntia ja niissä kirkkovaltuustoja ja kirkkoneuvostoja.

Koko kirkkoa koskevia ja sitovia päätöksiä on hallintorakenteen takia hankala saada aikaan tai ainakin päätöksenteko on erittäin hidasta. Tilannetta ei yhtään helpota ”kirkon erikoisuus” eli se, että eri tasoilla asioita käsittelevillä saattaa olla asioista hyvinkin erilaiset näkemykset. On siis erilaisia vakaumuksia, erilaisia työnäkyjä ja hyvin erilaisia näkemyksiä jopa kirkon ydintehtävistä.

Kirkon kokonaisuudessa seurakunnat ovat hyvin itsenäisiä. Tämä tarkoittaa sitä, että kirkkoherra seurakunnan johtajana on hyvin merkittävässä asemassa. Hänellä on suuri vastuu, mutta myös yllättävän paljon valtaa. Kirjan kirjoittajat ovat valtaosaltaan kirkkoherroja ja se näkyy myös siinä, miten he asioita lähestyvät. Varsin monen kirjoittajan ajatuksissa kirkkoherra on seurakunnan toiminnan keskipiste ja hänen kauttaan kulkevat kaikki asiat.

Tuota ehkä aika perinteistä näkemystä osa kirjoittajista kuitenkin haastaa kysymällä esimerkiksi sitä, miten kirkko ymmärtää ja osaa käyttää hyväkseen seurakunnissa toimivia vapaaehtoisia. Onko toiminta mennyt liian työntekijä- ja toimialakeskeiseksi? Kuinka kauan seurakunnilla on taloudellisesti varaa siihen, että pieniä toimintaryhmiä on aina vetämässä työntekijä?

Kriittisin kirjoittaja on Allianssi ry:n toiminnanjohtaja, Töölön seurakunnan aktiivijäsen Anna Munsterhjelm. Allianssi on valtakunnallinen nuorisotyön palvelu- ja vaikuttajajärjestö, jonka jäseninä on 135 valtakunnallista nuoriso -ja kasvatusalan järjestöä. Munsterhjelm on sitä mieltä, että jollei maallikoita johdeta tulevaisuudessa paremmin, he kaikkoavat pois seurakuntien toiminnasta. Hänen mielestään monissa seurakunnissa työntekijät itse asiassa päättävät lähes kaikesta toiminnasta ja vapaaehtoiset ovat vain nimellisesti mukana.

”Kun puhumme kirkon vapaaehtoisista, puhumme maallikoista. Kun puhumme maallikoista, puhumme seurakuntalaisista. Kun puhumme seurakuntalaisista, puhumme seurakunnasta – siitä ihmisjoukosta, joka oikeuttaa ja rahoittaa kirkon olemassaolon. Onko oikeudenmukaista ja järkevää sulkea seurakunta kirkon johtamisen ulkopuolelle?” kysyy Munsterhjelm.

Kirjapajan kirja on sisällöltään hyvin vaihteleva ja moni kirjoittaa itsestäänselvyyksiä, mutta kirja antaa kuitenkin hyvin paljon ajattelemisen aihetta. Kirkon ja seurakuntien säilyminen ihmisille merkityksellisenä ei ole itsestään selvyys. On hyvin aiheellista pohtia sitä, miten kirkon pitäisi uudistua. Suurin osa seurakunnan jäsenistä on Keravallakin varsinaisen aktiivisen toiminnan ulkopuolella. Se ei tarkoita sitä, että he olisivat luopuneet uskostaan, mutta jostakin syystä me aktiivit emme osaa paketoida asioita niin, että ihmiset lähtisivät mukaan.

Seurakuntien papit ja luottamushenkilöt ovat kohta äänestämässä kirkolliskokousvaaleissa ja vaalien jälkeen uusi kirkolliskokous ryhtyy laatimaan kirkolle uutta toimintastrategiaa, kun vanha päättyy tähän vuoteen. Myös Keravan seurakunta ryhtyy valmistelemaan uutta, tulevaisuuteen suuntaavaa strategiaa.

Nyt on siis meidän seurakuntalaisten vaikuttamisen aika. Tartu kiinni omaan luottamushenkilöösi ja kerro, mitä kirkolta ja seurakunnalta toivot. Ehkä ”Hyvin johdettu kirkko” -kirja on hyvä osa tuota tulevaisuuskeskustelua.

Yhden ”muistolauseen” kuitenkin saanen antaa niin tulevaisuutta luotaavalle kirkolliskokoukselle kuin Keravan strategisteille. Kummasta perimiltään on kyse, minun kirkostani vai meidän kirkostamme?

Hannu-Pekka Laiho

0 comments on “Minun kirkkoni vai meidän kirkkomme?

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggaajaa tykkää tästä: