Onko meillä lupa toivoa?

Ilmastomuutokseen, nuorten mielenterveysongelmiin, pandemioihin, poliittisiin kriisieihin ja pakolaisongelmiin liittyvän puheen keskellä tuntuu hämmentävältä kirjoittaa toivosta. Eikö epätoivo olisi enemmän huomiota ja kiinnostusta herättävä aihe?

Totta. Negatiivisuus myy, mutta se ei vie meitä eteenpäin, vaan synkistää tulevaisuutta entisestään. Runsaan negatiivisuuden keskellä onkin viime päivinä ollut piristävää kuunnella puhetta toivosta.

Helsingin yliopiston ekumeniikan professori Risto Saarinen, 60, on juuri julkaissut kirjan Oppi toivosta (kustantajana Gaudeamus). Se osallistuu mm. keskusteluun positiivisesta ja negatiivisesta ajattelusta, mutta tekee myös filosofisen avauksen. Saarinen soveltaa Immanuel Kantin moraalifilosofiaa ja toivokäsitystä ilmastokeskusteluun ja esittää lisäksi uutena vaihtoehtona kantilaisen ilmastonmuutosasenteen.

”Kun ihmisiä ahdistavat suuret uhat, kuten juuri ilmastonmuutos sekä jyrkentyvä populismi, ajatus toivosta tarjoaa myönteisiä mahdollisuuksia toimia ja elää tässä tilanteessa”, sanoo Saarinen.

Toivoa pohtiva ekumeniikan professori Risto Saarinen on nimekäs kansainvälinen tutkija, joka johtaa professuurin ohella myös Suomen Akatemian huippuyksikköä nimeltään ”Järki ja uskonnollinen hyväksyminen”. Uusi kirja on jatkoa Saarisen filosofisille pohdiskeluille, joita hän on harjoittanut aiemmissa kirjoissaan Oppi rakkaudesta (2015) ja Oppi luottamuksesta (2017).

Meille kristityille toivolla on erityinen merkitys. Vanhan ja uuden testamentin mukaan toivon oikeutus perustuu Jumalan lupaukseen – lupaukseen armosta, anteeksiannosta ja ikuisesta elämästä. Toivo liittyy siis tulevaisuudessa odotettavissa olevaan hyvään.

Saarisen mukaan toivo on tunne – kuten pelko, onnellisuus tai ilo. Toivo liitetään myös kristillisiin hyveisiin ja etenkin katoliset uskonveljemme ajattelevat toivoa meitä luterilaisia enemmän juuri hyveenä. Me luterilaiset olemme skeptisempiä, koska – jos toivoa ajattelee hyveenä – sen pitäisi olla asia, jota voisi opetella ja kehittää. Kaikkien luterilaisten mielestä näin ei ole, koska he pitävät toivoa enemmänkin abstraktina tunteena.

Mitä kristilliset hyveet sitten viisaiden mukaan ovat? Paavalin (1 Kor 13:12) mukaan ne ovat usko, toivo ja rakkaus. Listaan kuuluvat lisäksi oikeamielisyys, viisaus, rohkeus ja kohtuullisuus. Nuo viime mainitut ”lainattiin” kristilliseen teologiaan Platonilta – koska ne kuulostivat kirkkoisien mielestä meillekin sopivilta!

Kun tätä keskustelua toivosta olen kuunnellut, olen yllättäen joutunut Risto Saarisen johdattelemana jopa vanhojen filosofien maailmaan. Yllätys on ollut etenkin se, että Aristoteleen, Platonin, Sokrateen tai Kantin opit ja pohdinnat saattavat sopia myös tähän meidän vuoteemme 2020.

Eikö vain maailmamme muuttuisi paremmaksi, jos noudattaisimme esimerkiksi Aristoteleen etiikan perusajatusta eli, että yksilön tulee käyttäytyä jatkuvasti hyveellisesti (eettisesti ja moraalisesti) ja kehittää hyveitä, sen sijaan, että hän tekisi vain yksittäisiä hyviä tekoja?

Tuskin maailma ainakaan huonommaksi muuttuisi, mutta Saarinen arvelee, että nykyisessä moniarvoisessa ja -kulttuurisessa maailmassa pelkkä hyveiden kehittäminen ja harjoittaminen ei riitä. Tarvitaan myös selkeitä sopimuksia ja lakeja ihmisten oikeuksista ja velvollisuuksista.  Mutta vielä tärkeämpää on tehdä oikeita tekoja asioiden parantamiseksi.

Immanuel Kantin filosofiaa soveltaen Saarinen korostaa, että vasta sitten kun ihminen on hankkinut oikeaa tietoa ja tehnyt asioiden muuttamiseksi oikeita tekoja, vasta sitten ihmisillä on lupa toivoa.

”Siitä huolimatta voi käydä huonosti, mutta jos yrittää parhaansa, on edes oikeus toivoon”, Saarinen sanoo.

Käytännön elämään sovellettuna tämä saattaisi tarkoittaa esimerkiksi tätä: Ei ole lupa toivoa kirkon jäsenmäärän laskun taittuvan, jos ei ensin ole tehnyt riittävästi asian korjaamiseksi.

Tai vielä arkisemmin – älä keskity lyhtypylvääseen. Keravalainen ystäväni kertoo usein tarinaa siitä, miten eräänä vappuaattona hän oli palaamassa tuttavaperheen luota pyörällään kotiinsa.

Keravan kävelykadulla on runsaasti kauniita lyhtypylväitä.  Vähän horjuva pyöräilijä päätti keskittyä siihen, ettei törmäisi yhteenkään pylvääseen. Ja kun hän oikein keskittyi, tietysti hän kolautti itsensä jo heti ensimmäiseen! ”Jos olisin keskittynyt pylvään ohi vievään kävelytiehen, olisin varmasti selvinnyt ohituksesta paremmin!”

Miten paljon sitten pitää hankkia tietoa ennen kuin on lupa toivoa? Tähänkin kysymykseen Saarinen joutuu usein vastaamaan, kun toivon kysymys alkaa pohdituttaa opiskelijoita. Professori on sitä mieltä, että kukaan ei voi tietää kaikkea. Riittää kun olet yleisellä tasolla selvillä asioita, joten jo niiden perusteella ryhdyt usein tekemään oikeita asioita.

Kukaan ei tiedä kaikkea. Huippututkijat sanovat helposti, ettei heidän alastaan vielä tiedetä totuutta. Vähitellen kuitenkin lähestytään totuutta. ”Me elämme totuutta edeltävää aikaa”, Saarinen sanoo yhdessä haastattelussa – vaikka nykyaikana puhutaan paljon totuuden jälkeisestä ajasta.

 Saarinen ei ole samaa mieltä. Pikemminkin elämme totuutta edeltävää aikaa! Tiede on tuonut valtavasti uutta tietoa esimerkiksi syöpäsairauksista. ”Ei kukaan tutkija ajattele, että Kekkosen aikana syövän hoito oli parempaa.”

Modernissa tieteessä lähestytään aina parempaa, Saarinen selittää. Sama ajattelu sopii hänestä myös uskonnolliseen katsantoon: ”Jumala on luvannut, että tulevaisuus tuo hyvää. Pikkuhiljaa etenemme sitä kohti. Totuus ei ole keskiaika, vaan tulevaisuus. Mennyt ei ollut kaikki. Tämä on toivoa tuottavaa”, hän sanoo Helsingin Sanomien haastattelussa.

Hannu-Pekka Laiho