Sinivuokkojen sinnikkyys

Tänään jalkani kuljettivat minut pitkän sisällä oleskelun jälkeen uuden kodin takapihalle. Ja mitä siellä näinkään ja koinkaan. Aivan uskomatonta. Keskellä Keravaa betonijalan juuressa kukki sinivuokkoja. En voinut vastustaa palaamista vanhoihin kerran tai useamminkin ajateltuihin asioihin. Niistä tämä postaus.

Monen monena vuotena näihin aikoihin piipahdin päivittäin vanhan kodin takapihalle tutkailemaan, koska lumi on riittävästi sulanut, aurinko tarpeeksi lämmittänyt, kevät koittanut. Yksi ihana kevään merkki minulle oli sinivuokkojen hentojen karvaisten koukeroisten varsien tunkeutuminen haravoimattomien kuolleiden lehtien ja vaalean ruskeiden heinien seasta näkyviin. 

Joka vuosi seurasin nuppujen kasvua ja kukkien aukeamista. Ja kun ensimmäisen kerran jo kertaalleen auenneiden sinivuokkojen kukat peittyivät takatalven lumeen, olin harmissani. Siinäkö se nyt oli. Kevään kauneimmat kukat olivat muisto vain.

Mutta voi ihmettä ja iloa. Kun aurinko muutaman päivän päästä sulatti lumen. Samaiset sinivuokot nostivat entistä innokkaampina terälehtiään kohti taivasta.  

Silloin kirjasin muistiin ajatukseni. “Koivunlehtien ja ruskeiden risujen seasta nousee hennonkarvainen sinivuokko. Nousee kohti valoa kumartaen auringon säteilylle, vaikka vielä tänään sen ylle sataisi lunta. Ihminen ei voi elämäänä pidentää, vaikka hän yönsä valvoen huokaisi saamatta unta.”

Sittemmin nimesin sinivuokkojen sinnikkyyden luottamukseksi ja pyhäksi huolettomuudeksi. Ruotsalaisen piispan Martin Lönnebon kehotuksen mukaan, voin ajatuksissani tai ihan konkreettisesti kietoutua siniseen pyhän huolettomuuden viittaan ja kokea, kuinka Jumalan rakkaus ja huolenpito ympäröi minut. Kun niin teen, voin tavoittaa jotain sinivuokkojen sinnikkyydestä ja luottamuksesta. Valo voittaa.

Olenkin jatkanut aiemmin kirjaamiani ajatuksia seuraavasti: “Ei elämäni murehtimalla muutu. Minulla on, mitä annat, joka päivälle tarpeeksi. Ei elämästäni mitään puutu. Sinä aina minua kannat ja tiedät kaikki tarpeeni. Siksi saan nytkin rukoilla:Anna minulle luottavaa uskoa.”

Juuri nyt voin ymmärtää noiden ajatusten lapsellisen luottamuksen. Ehkä olen sen ymmärtänyt ennenkin, sillä olen myös merkinnyt muistiin kehotuksia itselleni (ja miksei muillekin!). “Tarkkaile taivaan sinestä saapuvia lintuja, mustasta mullasta työntyvää vihreyttä, puiden paisuvia silmuja. Anna luonnon kertoa: Älä kanna turhia murheita. Pyri huomaamaan pieniä ilon siemeniä elämän keskellä ja kasvattamaan niitä isommaksi iloksi itsellesi ja muille.” 

Ja lopuksi “Luottamus antaa elämään rohkeutta. Luottamus kantaa iloa. Luottamus auttaa luopumaan. Jos rohkeus katoaa ja ilo on hukassa, luottamus turvaa Jumalaan.”

Luottamusta taas uudelleen sinivuokkojen opastuksella harjoitteli HelmiKaarina