Asiat ovat paremmin kuin luulet

Lainasin otsikkoon sanat ruotsalaisen professori Hans Roslingin muutaman vuoden takaisen Faktojen maailma -kirjan kannesta, vaikka toteamus ei välttämättä juuri nyt tunnukaan kaikkein osuvimmalta. Toisaalta – ainakin meillä seniorikansalaisilla on viime aikoina ollut poikkeuksellisen paljon aikaa keskittyä lukemiseen ja sitä kautta itsensä sivistämiseen.

Kansainvälisen terveydenhuollon tohtori Hans Roslingin pari vuotta sitten ilmestynyt kirja on ollut kirjahyllyssäni lukemista odottavien kirjojen rivissä. Siitä sen nappasin mukaani vapaaehtoisen koronakaranteenini kirjapinoon. Luettavana on ollut nobelisteja, dekkareita ja politiikkaa. Mukana oli myös ekumeniikan professori Risto Saarisen kirja Oppi toivosta. Siitä kirjoitinkin lyhyesti jo muutama viikko sitten.

Roslingin ja Saarisen kirjat ovat haastavia. Rosling kertoo, miten väärässä me olemme ja kumoaa helppolukuisesti eri maiden julkisessa keskustelussa pyöriviä, pielessä olevia käsityksiä maailman tilasta. Saarinen taas kirjoittaa toivosta niin tieteellisesti ja pohtivasti, että lukija joutuu tosissaan ponnistelemaan saadakseen ajatuksensa kulkemaan tekstin mukana – varsinkin jonkun kevyemmän, kuten Stephen Kingin, romaanin jälkeen. Päätinkin Saarista lukiessani edetä tietoisen hitaasti. Niinpä jo toisella lukukerralla tiedemiehen pohdintaa alkoi jopa ymmärtää!

On mielenkiintoista, miten kirjoittajat käsittelevät samaa asiaa, mutta molemmat omista lähtökohdistaan. Hans Rosling todistaa, että maailma on itse asiassa paljon parempi paikka kuin mitä nykyinen populistinen iltapäivälehti- tai somekeskustelu antaa ymmärtää. Saarinen taas analysoi mm. toivon aatehistoriaa, oikeutta toivoon, toivon teologiaa, toivon minämuotoisuutta, mutta myös sitä, miten populistiset identiteettiliikkeet rakentavat sanomansa menneen ajan ihannoinnille eli tietynlaiselle utopialle.

Roslingilla on kirjassaan valtavasti YK:n ja muiden kansainvälisten järjestöjen kokoamia tilastotietoja, joilla hän todistaa vääriksi suurimman osan nykyisistä, esimerkiksi kehittyviin maihin liittyvistä väitteistä. Eli juuri niistä, joita populistikeskustelijat pyörittävät päivästä toiseen kaikissa länsimaissa todistellessaan maailman kehittyvän täysin väärään suuntaan ja ”kolmannen” maailman huijaavan meitä!

Roslingia lainatakseni, tiedätkö vastauksen seuraaviin kysymyksiin: Kuinka moni tyttö maailman kaikissa matalan tulotason maissa suorittaa nykyään peruskoulun viisi ensimmäistä luokkaa?  Elääkö maailman ihmisten enemmistö matalan, keskituloisten vai korkean tulotason maissa? Onko äärimmäisessä köyhyydessä elävien ihmisten osuus 20 viime vuoden aikana lähes kaksinkertaistunut, pysynyt ennallaan vai lähes puolittunut? Mikä on nykyään maailman ihmisten elinajanodote? Kuinka moni maailman yksivuotiaista lapsista rokotetaan nykyään jotakin tautia vastaan?

Oikeat vastaukset ovat: 60 prosenttia tytöistä suorittaa peruskoulun viisi luokkaa, enemmistö elää keskituloisissa maissa, köyhyys on lähes puolittunut 20 vuodessa, elinajanodote on nykyään 70 vuotta ja yksivuotiaista rokotetaan 80 prosenttia.

Maailma on siis mennyt huimasti eteenpäin viime vuosikymmeninä. Pahinta kuitenkin on, että oikea tieto ei ole kantautunut edes johtavien poliitikkojen, päätöksentekijöiden ja koulutetun väestön korviin. Suurin osa näistä antaa kysymyksiin järjestelmällisesti vääriä vastauksia. Tietopohja ei ole päivittynyt vaan on jäänyt vuosikymmeniä ajasta jälkeen jopa 1950- ja 60-luvuille. Vanhojen tietojen pohjalta tehdään kuitenkin koko ajan poliittisia päätöksiä ja siksi niin moni asia tuntuu junnaavan paikoillaan tai aiheuttaa jopa konflikteja.

Hans Rosling ei kirjassaan suoraan kuitenkaan tuomitse näitä ylidramaattisiin mielikuviin ja asenteisiin perustuvia ihmisiä ja heidän maailmankuvaansa. Hän katsoo, että ne periytyvät geeneissämme vuosituhansien takaa, kun ihmisten hengissä selviäminen perustui vaistoihin, eikä tietoon.

Yksi vaarallisimmista Suomessakin keskusteluissa toistuvista harhoista on väite siitä, että maailma jakaantuisi entistä selvemmin kahtia – meihin ja heihin, rikkaisiin ja köyhiin, kehittyviin ja kehittyneisiin. Lisäksi ajatellaan, että jakolinjojen keskellä on ammottava kuilu. Tämä ei enää nykymaailmassa ole totta. Äärimmäistä köyhyyttä on enää varsin vähän ja valtava enemmistö elää ”keskiluokkaista” elämää, vaikka se ei olekaan vielä esimerkiksi suomalaisen keskiluokan tasolla.

Ihmisten olisi Roslingin mukaan mahdollisuus helposti muuttaa ajatteluaan. Me olemme sen verran hyvin koulutettuja, että voisimme ottaa käyttöön faktoihin perustuvan ajattelun, eikä enää elää uskomusten, luulojen ja pelkkien tunteiden ohjaamana. Tuntuuko tutulta, kun seuraa nykyistä koronakeskustelua? Laidasta laitaan vellovassa keskustelussa puolet peräänkuuluttaa tutkittuun tietoon perustuvia päätöksiä, toinen puoli perustaa näkemyksensä ja kritiikkinsä enemmän ”musta tuntuu” -ajatteluun, huhupuheisiin ja ennakkoluuloille.

Mistä löydämme toivon?

”Kun ihmistä ahdistavat suuret uhat, kuten juuri ilmastonmuutos sekä jyrkkenevä populismi, ajatus toivosta tarjoaa myönteisiä mahdollisuuksia toimia ja elää tässä ajassa.” Näin lukee Risto Saarisen Oppi toivosta -kirjan takakannessa, joka ilmestyi juuri ennen covid-19 -pandemian puhkeamista.

Mitä ”toivo” sitten itse asiassa on? Kysymys on varsin yksinkertainen, mutta jos sen antaa filosofin pohdiskeltavaksi, saattaa hämmästyä, miten moniulotteisesta asiasta on kyse!  Risto Saarinen lähtee liikkeelle antiikin ajattelijoista ja Aristoteleen reilun 2300 vuoden takaisesta ajattelusta, joka määritteli neljä päähyvettä eli kohtuullisuus, oikeudenmukaisuus, rohkeus ja viisaus. Näiden lisäksi kristityillä on kolme ”teologista” hyvettä eli usko, toivo ja rakkaus.

Ero Aristoteleen hyveajattelun ja kristittyjen hyveiden välillä on merkittävä. Aristoteles ajattelee hyveitä harjoituksen kautta kehittyvinä vahvuuksina tai toimintavalmiuksina. Kristillisiä hyveitä pohtineet Paavali ja Tuomas Akvinolainen ajattelevat kristillisten hyveiden olevan uskon, toivon ja rakkauden Jumalan ihmisille armonsa lahjoina vuodattamina ominaisuuksina (habitus).

Risto Saarinen juoksuttaa lukijaa paitsi antiikin ajattelijoiden myös myöhempien filosofien avulla pohtimaan muun muassa toivon olemusta ja oikeutusta. Onko toiveella ja toivolla eroa? Onko ihmisellä lupa toivoa? Mihin toivo kohdistuu? Mitä toivosta ajatellaan muissa uskonnoissa? Miten ajattelu toivosta on muuttunut vuosisatojen ja vuosikymmenien kuluessa? Ketkä ovat merkittävimpiä toivon filosofeja? Miten toivoa käytetään hyväksi nykypolitiikassa?

Lukija pääsee perehtymään Immanuel Kantin ajatteluun, mutta myös moniin uudempiin, useimmiten saksalaisiin, filosofien ja teologien ajatteluun, sellaisten kuten Rudolf Bultmann, Karl Barth, Ernst Bloch, Wolfhart Pannenberg tai Jürgen Moltmann vain muutamia poimiakseni.

Meille kirkonpenkissä sunnuntain messussa istuville sana toivo on tuttu – turvallinenkin – mutta oletko ajatellut, mitä kaikkea tuohon sanaan liittyy?  Huomaatko, miten valtava ja mystinenkin sana toivo on? Kirkossa lausuttu toivo liittyy iankaikkisuuteen, Jumalan lupaukseen, uskoon, iloon, pelastukseen, vapauteen, avoimuuteen, kaipuuseen.

”Toivon Jumala täyttäköön ilolla ja rauhalla teidät, jotka uskotte, niin että teillä Pyhän Hengen voimasta olisi runsas toivo. (Apostoli Paavali, Room. 15:13)”

Raamatullinen toivo on siis vahvasti sidoksissa uskoon, mutta oletko koskaan miettinyt sitä, mikä on sinun toivosi kohde, kun liität toivon esimerkiksi pelastukseen tai iankaikkiseen elämään? Eikö olekin mielenkiintoista, että kohdistamme vahvan, tulevaisuuteen suuntautuneen myönteisen toivomme johonkin sellaiseen, josta emme itse asiassa tiedä oikeastaan mitään konkreettista.

Näin koronaepidemian ja erilaisten karanteenien aikana ihmisillä ilmeisesti aiempaa enemmän aikaa myös asioiden miettimiseen. Siksipä – mikset miettisi hetken toivoa. Viimeistään tämän ajattelun kautta ymmärtää ainakin sen, että toivo on hyvin mystinen ja rajatonkin asia, mikä saattaa viedä helpostikin pohdinnan myös uskoon, Jumalaan ja luottamukseen.

Hannu-Pekka Laiho

P.S. Mitä sinä ajattelet toivosta? Kommentoi!