Ajan monisäikeinen kudelma

Tasan kaksi vuotta sitten minut vihittiin papiksi. Muistan sen jännityksen, innostuksen ja pelonkin uuden edessä. Mitä tulevaisuus tuo tullessaan, mitenhän minä pärjään? Vihkimyspäivä oli tunteidentäyteinen ja erityinen. Ympärilläni oli paljon läheisiä iloitsemassa yhdessä kanssani ja sain jakaa päivän myös muiden tuoreiden pappien ja diakonianvihkimyksen saaneiden kanssa.

Muistelen tuota päivää lämmöllä, aivan kuten muistelen muitakin tärkeitä hetkiä elämässäni. Monesti löydän itseni miettimästä, mitähän menneisyyden minä olisi ajatellut, jos olisi saanut jonkun yksittäisen tiedon tulevaisuudestani. Olisiko hän uskonut tulevaisuuden minää? Olisiko hän jäänyt vain entistä hämmentyneemmäksi, koska ei pystyisi edes kuvittelemaan jotakin tilannetta? Tai entä jos nyt saisin tietooni tulevaisuudesta jonkun yksittäisen hämmentävän faktan, kuinka suhtautuisin siihen?

Esimerkiksi jos minulle olisi ennen rippikoulun käymistä sanottu, että lähden opiskelemaan teologiaa tai että minusta tulee pappi, en olisi uskonut. Aivan käsittämätön tulevaisuudenkuva. Sama pätee myös pienempiin asioihin: En olisi voinut Nastolassa asuessani uskoa, että Helsinki voisi tuntua pieneltä. Tai että Helsingissä voisi olla peltoja. Enkä kaksi vuotta sitten olisi uskonut omistavani omaa autoa, puhumattakaan siitä, että uskaltaisin ajaa Helsingin keskustassa.

Huomaan myös, että joitakin pieniä asioita haluaa toteuttaa menneisyyden minän takia. Tällaiset asiat eivät enää ole itselle samalla tavalla merkityksellisiä, mutta jostain syystä haluaa antaa ne menneisyyden minälle, joka odotti ja toivoi niitä innokkaasti. Esimerkiksi lapsena emme saaneet isoja ja kalliita folioilmapalloja vappuna: Nyt ostan joka vappu itselleni ilmapallon. Tai nuorena halusin laittaa tulevan autoni puskuriin ichthus-kalan, kristittyjen symbolin. Nyt autossani on sellainen. Iloitsen näistä pienistä asioista ennen kaikkea menneisyyden toiveideni täyttymisen takia, en nykyhetken.

Kannamme menneisyyttämme mukanamme ja tulevaisuus on aina jollakin tapaa yllätys. Tasapainottelemme nykyhetkessä kantaen menneisyyden asioita mukanamme – niin hyvässä kuin pahassakin – ja tulevaisuus tulee koko ajan lähemmäs, odotimmepa sitä tai emme. Aika, sen kuluminen ja vaikutukset ovat aina kiehtoneet minua: Kuinka menneisyys, nykyisyys ja tulevaisuus sulautuvat yhdeksi monimutkaiseksi ja monisäikeiseksi kudelmaksi, jota ei voi enää purkaa erilleen. Ja tässä me olemme: Tässä seisomme kaiken keskellä. Ajan takia ja ajasta huolimatta.

– Emmi Gong

Kaikella on määrähetkensä, aikansa joka asialla taivaan alla.

Aika on syntyä ja aika kuolla, aika on istuttaa ja aika repiä maasta,

aika surmata ja aika parantaa, aika on purkaa ja aika rakentaa,

aika itkeä ja aika nauraa, aika on valittaa ja aika tanssia,

aika heitellä kiviä ja aika ne kerätä, aika on syleillä ja aika olla erossa,

aika etsiä ja aika kadottaa, aika on säilyttää ja aika viskata menemään,

 aika repäistä rikki ja aika ommella yhteen, aika olla vaiti ja aika puhua,

aika rakastaa ja aika vihata, aika on sodalla ja aikansa rauhalla.

Kaiken hän on alun alkaen tehnyt hyväksi ja asettanut iäti jatkumaan,

mutta ihminen ei käsitä Jumalan tekoja, ei niiden alkua eikä loppua.

Saarn. 3:1-8; 11