Armas aika joutui jo

Kolmen kuukauden tauon jälkeen pääsin tänään messuun.

Videolähetyksiä seurasimme kotona joka pyhä. Seurakunta reagoi kirkkojen sulkeutumiseen kiitettävän nopeasti, ja striimaukset alkoivat heti, laatutason tosin ollessa ”joten kuten”. Videointitaitojen opiskelussa oppimiskäyrän jyrkkä osuus kiivettiin kuitenkin rivakasti, ja parin kuukauden jälkeen lähetyksiä oli jo ilo katsoa ja kuunnella.

Videoneuvottelut, webinaarit ja tapahtumien striimaukset ovat tästä huolimatta paremman puutteessa –ratkaisuja. Viidestä perusaististamme tunto-, maku- ja hajuaisti jäävät hyödyntämättä.

Siksi olikin suuri ilo päästä paikan päälle kirkkoon, vaikka rajoitteita noudattaen. Väljää oli, mutta kaikki peruspalikat olivat paikallaan: papit, kanttori, suntiot ja avustajat, seurakunta vähintäänkin edustajiensa välityksellä, virret, saarna, ehtoollinen, kolehti, kynttilät ja pyhä tunnelma. Sai laulaa ja lausua. Kaikille aisteille oli tarjontaa. Hienoa oli myös tavata uusi Hanne-pappimme livenä.

Koska en ole poskisuudelmamiehiä, arvostin myös riittäviä etäisyyksiä seurakuntalaisten kesken sekä rauhan toivotuksessa kohteliaita kumarruksia sinne tänne. Kirkkokahveja ja vapaata jutustelua jäin kaipaamaan, mutta eiköhän niidenkin aika tule.

Epidemian aiheuttama arjen pysähdys on kaiken surkeuden ohella myös tervetullut uudelleen ajattelun tuokio. Kun lähes kaikki ”välttämätön” jääkin yhtäkkiä pois, huomaa helpommin, miten arki on rönsyillyt toisarvoisiin juttuihin. Silloin todella välttämättömät asiat kirkastuvat. Yksi näistä on messu omassa kirkossa oman seurakunnan keskellä.