Kuka minä oikein olen?

Kulunut kevät ja tämä nyt menossa oleva kesä ovat olleet erikoista aikaa. En tällä kertaa puhu koronasta tai covid19:stä vaan kulovalkean tavoin eri maihin ja eri sektoreille levinneistä, ihmisten identiteettiin liittyvistä asioista. Siitä keskustelusta, jonka keskellä joutuu miettimään, kuka minä sitten oikein itse olen.

USA:n mustien kaltoinkohtelusta liikkeelle lähteneet mielenosoitukset ovat levinneet pitkin maata ja laajentuneet USA:sta muihinkin maanosiin, jopa Suomeenkin asti. Enää eivät maailmalla ole riittäneet edes perinteiset mielenosoitukset vaan mukaan on tunnut täysin uusia ”ilmaisukeinoja”. Monissa maissa on tuhottu vanhojen hallitsijoiden ja valtaa pitäneiden patsaita, koska heidän vuosisatojenkin takainen toimintansa on luokiteltu rasistiseksi ja sortavaksi.

Ja nyt eivät enää riitä patsaatkaan. Mielenilmaukset ovat kohdistuneet erilaisiin tuotteisiin – elintarvikkeisiin, karkkeihin, elokuviin, tv-ohjelmiin – joiden nimet tai tuotemerkit halutaan boikottiuhan höystämänä heittä romukoppaan.

Myönnän reilusti, että en enää ihan ymmärrä tätä nykymenoa. Kyse ei ole siitä, etten ymmärtäisi piilorasismia tai sitä, että joku sankarina pidetty johtaja on saattanut aikoinaan käyttäytyä todella raa´asti ja julmasti ja paheksuttavasti. Kyse on siitä tavasta, miten historian tapahtumia arvioidaan ja miten sivistyneesti niistä nykyajassa keskustellaan.

Historian tapahtumia – aivan niin kuin uskontoihinkin liittyviä kertomuksia ja tapahtumia – on aina käytetty politiikanteon välineinä. Usein asioiden uudelleenarvioinnilla on joku valtapoliittinen tavoite, ei pelkästään historioitsijoiden tarve tarkentaa menneisyyttä, kun tutkimukset ovat tuoneet uutta tietoa menneistä tapahtumista.

Kirkko on länsimaissa viime vuosikymmeninä ollut perinteisesti erilaisten hyökkäysten kohteena ja olen mielenkiinnolla seurannut, milloin uskontoa vastustavat tahot alkavat nostaa esille perinteisiin kirkkokuntiin liittyviä taideteoksia tai uskonsymboleja mielenosoitusten aiheiksi.

Luin joku aika sitten vähän hämmentyneenäkin parin vuoden takaista tutkimusta, jossa arvoitiin uskonnollisuuden tasoa Euroopassa ja Pohjois-Amerikassa. Kristityt länsimaathan ovat perinteisesti hyvin ”maallistuneita” yhteiskuntia verrattuna esimerkiksi Afrikan rytmikkäänä ja yhteisöllisenä pulppuavaan  kristillisyyteen tai Aasiassa arkielämän keskellä kukoistavaan islamilaisuuteen.

Tutkimuksen kummallisuus liittyi Suomeen ja miksei muutamaan muuhunkin eurooppalaiseen maahan. Suomessa uskontoa aktiivisesti harjoittavien määrä on hyvin pieni, mutta kristityiksi itsensä identifioivien määrä on poikkeuksellisen suuri. Esimerkiksi Suomessa ja Ruotsissa aktiiviuskovia on 9 prosenttia, mutta kristityksi itsensä lukevia esimerkiksi Suomessa Euroopan ennätys 68 prosenttia (Tanskassa 55 %, Ruotsissa 43 %). Kristittyjen identiteetti on hyvin vahva myös Iso Britanniassa (55 %) ja Itävallassa (52 %).

Suomalaiset pitävät siis itseään hyvin kristittyinä ja se tarkoittaa varmasti myös jonkinlaista yhteistä arvopohjaa.

Mitä se sitten merkitsee, jos ihmiset sanovat olevansa kristittyjä, mutta sanovat samalla, etteivät ole aktiiviuskovia? Pohdimme tätä ystäviemme kanssa juhannuksena Savossa kauniin järven rannalla. Ystävämme sanoivat olevansa kristittyjä, mutta erosivat evankelisluterilaisesta kirkosta jo 1970-luvulla. He olivat vahvasti sitä mieltä, että ihminen ei tarvitse seurakuntaa harjoittaakseen omaa uskonnollisuuttaan.

Tämä keskustelu johti tietysti myös siihen, että koetimme ystävällisesti vakuuttaa, että seurakuntaan kuuluminen on olennainen osa kristillisyyttä. Seurakunta on se kristittyjen elävä yhteisö, jonka merkitystä ja siunauksellisuutta oppi-isämme ovat jo 2000 vuotta korostaneet. Ei seurakunta ketään pelasta, mutta se saattaa pitää ymmärrettävästi esillä niitä tärkeitä asioita, jotka auttavat oivaltamaan myös tuon ”pelastuksen” sanoman.

On mielenkiintoista huomata, miten moni ihminen nykyään on kiinnostunut uskonnosta ja on valmis myös puhumaan siitä, mutta samalla huomaan, että minä itse olen tuollaisissa tilanteissa vähän hämilläni ja varovainen. Kai se johtuu siitä, että haluaisi käyttää tuollaisessa tilanteessa oikeita viisaita sanoja, mutta pelkää sanovansa jotakin sellaista, joka saa keskustelukumppanin sulkeutumaan.

Ehkä pitäisi useammin itsekseen miettiä, kuka minä olen, jotta voisi sitten tarpeen tullen kertoa myös sen, millainen kristitty minä olen!

Millainen muuten Sinä olet? Laita kommentti!

Hannu-Pekka Laiho