Liisa Laurila

Muistoksi ja muistutukseksi

Iltapilvet heijastuvat järven pintaan. Taivas on lähellä, läsnä.

Kun keskustelee toisen kanssa, tulevaisuus on olemassa, olipa sen perspektiivi minkä pituinen tahansa. Huomenna teen, ehkä ehdin vielä, tämän olen aloittanut, siitä voin jatkaa. Haluaisin vielä kerran. Puhutaan siitä, kuinka voisi olla … 

Entinenkin on elämässä mukana. Ainakin ne vaiheet ja sattumukset, joista tekee mieli kertoa. Muisti valikoi ja soveltaa, korostaa huippukohtia, vaikenee epämukavista asioista. 

Itsekin myönnän sählänneeni, olleeni kroonisesti epäkohtelias tai huonotapainen, mutta on helppoa unohtaa nolot puolet itsestään, yrittää esiintyä – niin kai jokainen tekee. 

Jyrkkä, ankara totuus on jossain muualla.

* * *

Kun ihminen poistuu, hän jää elämään, muistoissa. Vähitellen kuva muuttuu, kiteytyy. Ääriviivat näkyvät, kaaren alku ja loppu. Hyvät ja nolot asiat asettuvat paikoilleen, suhteisiinsa. Elämäkerran voi kirjoittaa valmiiksi. 

Jokainen kantaa mukanaan elettyä elämäänsä. Lapsuutta, nuoruutta, aikuistumista. 

Niitä ajatuksia ja käsityksiä, jotka muovasivat omaa näkemystä elämästä. Olosuhteita ja taustaa, ajankuvaa. Jokainen sana, jokainen teko on jollakin tavalla sidoksissa siihen aikaan ja ajatusmaailmaan, jossa se on sanottu ensimmäisen kerran. Ihmisen elämällä on konteksti.  Meitä muovaa tapakulttuuri ja arvomaailma. 

Liian usein tapahtuu niin, että huolimattomat, ajattelemattomat sanomiset jatkavat elämäänsä, vaikka niiden sanoja on jo poissa. Se sanoi minulle niin, kyllä minä muistan sen, aina muistan. Se huomautti minulle vaikka mitä se oikeasti tiesi.  

Eeva Joenpelto on Gröönrooskan repliikkiin kirjoittanut: ”Mut sit tuli semmottii asjoi, et multakokkaranakin ne viäl muistaa.” 

Sanomiset ja puhumiset irtoavat yhteyksistään, muuttuvat piikeiksi, jotka eivät hevin tylsy. Kömpelöt, huonosti sanotut repliikit jäävät elämään. Ilkeydet pesiytyvät sieluun ja kalvavat itselleen onkalon, juurtuvat kuin sitkeät rikkaruohot. Aina ei tahdo ymmärtää, miksi. 

Tunnistan omista ajatuksistani tämän kaiken. Turha tölväisy on jäänyt mieleen, kuluttamaan energiaa ja viemään tilaa joltakin paremmalta. Unohdus olisi armeliaampaa, kaikille, mutta välillä yllättävän vaikeaa. 

* * *

Tuttu ihminen lähti täältä kesäkuun aurinkoisena päivänä. Aika tuli täyteen. Yksi elämä ehti valmiiksi, kokonaiseksi. 

Me emme ennalta tienneet, miten monta päivää kuuluisi tähän – tai mihinkään – elämään.  Osasimme vain aavistaa, että jäljellä oli rajallinen määrä päiviä. Toivoimme, että nekin päivät olisivat hyviä, elämässä olisi enemmän iloa kuin kipua. Laatua. 

Ystävän elämästä jäi muistoksi läheisyys. Mieleen nousee viisaan ihmisen kuva, josta ei ajan takaa katsoessakaan erota säröjä, ikäviä sävyjä. 

Ei sopimattomia sanoja, ei epäkohteliaita repliikkejä. Jos me emme aina olleetkaan samaa mieltä, me kykenimme puhumaan asioista järkevästi, toisiamme loukkaamatta. Sitä on tapana sanoa sydämen sivistykseksi. 

Olen viime päivinä pohtinut, kuinka harvinainen ja arvokas tällainen muisto on. Olen yrittänyt ottaa opiksi, vaikka en ole varma, opinko. 

Kiitos vielä kerran. 

Hyvää matkaa pilvien tuolle puolen!

Aurinko on melkein laskenut, tummaan iltaan.

Muistoissa Liisa

0 comments on “Muistoksi ja muistutukseksi

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggaajaa tykkää tästä: