Usko kiinnostaa – osaanko vastata

Ihmiset ovat selvästi aiempaa kiinnostuneempia uskosta. Liekö syynä korona/covid19-epidemian synnyttämä tunne ihmisten kuolevaisuudesta? Tiedä häntä, aina on vaikea tietää ihmisten ajatusten kulkua ja motiiveja.

Varmaa kuitenkin lienee, että kiinnostuksen herättäjänä ei ole toiminut Helsingin Sanomien viime päivinä ylläpitämä uutisointi ja keskustelu pappien ja lehtorien tekemistä rikoksista. Eikä syynä liene pastori Kai Sadinmaankaan radiossa Horisontti-ohjelmassa lukema julistus, jossa vaadittiin pappien ja kirkon työntekijöiden irtisanoutumista piispojen hengellisestä ohjauksesta. Sadinmaan ulostulo liittyy kirkossa käytävään avioliittokeskusteluun!

Olen itse viime viikkojen aikana käynyt muutamia aika syvällisiäkin uskokeskustelua ystävieni kanssa. Niissä on puhuttu niin sanotusti ihan aidosti oikeista asioista. On puhuttu rehellisesti, asiallisesti, ymmärtävästi, kysellen. Mutta olen samalla joutunut selkä seinää vasten. Minulta ovat loppunut eväät. Kyllä näin on käynyt.

Eväät ovat niukentuneet, kun keskustelu on edennyt faktoihin. Ystäväni ovat kyselleet minulta perusteluja. Miksi uskon? Mihin uskon? Minkälainen on minun kolmiyhteinen Jumalani? Perusongelmani on tämä: ystäväni vaativat konkretiaa ja minulla on tarjota lopulta vastauksena ”usko”. Lopultahan kysymys on uskomisesta, ei tieteestä.

Olemme päässeet monesta asiasta jonkinlaiseen yhteisymmärrykseen. Esimerkiksi siitä, että uskossa on kyse uskosta. Senkin ystäväni ovat hyväksyneet, että pystyn hyvin ymmärrettävästi kertomaan, miten Jumala on minun elämääni vuosien ja vuosikymmenien aikana ohjannut ja johdattanut. Isoissa ja pienissä asioissa, myötä ja vastoinkäymisissä. Silti olen kokenut, että minun pitäisi pystyä paremmin toiminaan selittäjänä. Siitäkin olen ollut vähän huolissani, että minun kuvaukseni evankelisluterilaisesta uskosta ja uskon perusteista ei välttämättä läpäisisi piispainkokouksen tenttiä ja ystäväni kirkkoherra Markuskin saattaisi jonkin vastaukseni kohdalla jarruttaa fillariaan tosi rajusti!

Eikö olekin hämmentävää, että minä olen vuosikymmeniä pyörinyt seurakunnan toiminnassa mukana, istunut varmastikin satoja, jos ei tuhansia kertoja, kirkonpenkissä ja silti en osaa selvittää perusasioita niin, että ystäväni kokisivat asiat yhtä tärkeänä kuin minä. Onko se minun huonouttani vai asian monimutkaisuutta?

Keskustelut uskosta ja esimerkiksi siitä, miksi kannattaisi kuulua seurakuntaan tai olla aktiivisesti mukana seurakunnan toiminnassa, ovat mielenkiintoisia. Ne pakottavat miettimään, koetanko edelleen pelata pyhäkoulussa oppimillani termeillä ja eväillä, vai olenko pystynyt uudistumaan tai jotenkin edes oivaltamaan asioita uudella tavalla ja paremmin nykyaikaan sopivasti. Vai riittääkö, jos rehellisesti pohdin asioita ja myönnän, etten kaikkea ymmärrä.

Monien keskustelujen jälkeen olen googlaillen etsinyt netistä vastauksia sellaisiin kysymyksiin, joihin en osannut vastata tai jotka jäivät askarruttamaan mieltäni. Olen koettanut löytää aineistoa, joka opastaisi minua valmistautumaan seuraavaan mihin uskot -keskusteluun. Arvaa, olenko löytänyt vastauksia?

No en. Usein olen jymähtänyt erilaisten raamattutuntien tekstien keskellä miettimään, että seitsemän vuosikymmentäkään ei ole opettanut riittävästi ymmärtämään oman uskomme kysymyksiä ja kertomusten tulkintoja!

Juuri päättynyt kirkolliskokous asetti taas monenlaisia toimikuntia ja komiteoita miettimään kirkon asioita ja niiden eteenpäin viemistä. Ei tainnut tulla nimettyä yhtään sellaista toimikuntaa, joka keskittyisi miettimään aineistoja ja lähestymistapoja minun kohtaamaani ongelmaan!  Pitäisikö tässä nyt sitten ruveta itse puuhaamaan jonkinlaista ”luento- ja keskustelusarjaa”, jonka teemana voisi olla ”Keravalaisten arki ja usko?”

Hannu-Pekka Laiho