Liisa Laurila

Vanhat kertomukset – elämän pohjavire

PIhamaan pensaita, aina siellä olleita. Takana kuultaa liiterin ääriviivat.

Silloin, kun en vielä ollut aikuinen enkä riskiryhmäläinen, olin Katrin oppilaana alakansakoulussa. Uskontotunnilla luettiin – lapsille sovitettuja – Vanhan testamentin kertomuksia. Vitsauksia, katovuosia, heinäsirkkoja, nälkää, syrjintää ja muita vastoinkäymisiä tuntui kertyvän Jumalan valitulle kansalle, joka suoritti korpivaellusta Egyptin pimeydessä ja pölisevällä, karulla aavikolla. Lasten elämässä oli monta pelkoa, kun esikoisia tapettiin ja kaikkia kohdeltiin kaltoin. 

Uskonnontunneilla edettiin verkkaan kohti Jeesusta ja hänen ihmetekojaan. Ensin piti tutustua Vanhan testamentin ankaraan Jumalaan ja sen sankareihin. Moosekseen, joka teki kaislavenematkan, Jaakobiin ja hänen veljiinsä, pieneen Benjaminiin, Joosefiin, jota isommat veljet kiusasivat. Ihmeellisiä vaiheita, ihmeitä ja johdatusta. 

Uskontokirjaa ei saanut omaksi, se lähti uudelle lukijalle. Sen olisin halunnut pitää, olisin halunnut palata tarinoihin. Raamatun lukeminen ei alakoululaiselta vielä luonnistunut. 

Opin tietämään vanhatestamentillisista vitsauksista ja muistan eläytyneeni tarinoihin – niin kuin ne uskontokirjassa kerrottiin. Meille kerrottiin uskosta, vaikka sitä ei sellaiseksi aina mieltänyt. Alkulähteille olen ehtinyt vasta hyvin aikuisena. 

Hevoskastanjan lehdet erottuvat syksyn maisemassa. Kesällä ne sulautuvat muuhun vihreyteen, nyt niiden väri näkyy hyvin.

Uutisia seuratessa vanhat alakoulun kertomukset palaavat mieleen. Onko korona-aika merkinnyt vanhatestamentillisten vitsausten jatkumoa? 

Meillä ei ole ollut heinäsirkkalaumoja vastuksina. Uutisten perusteella tuhohyönteisten roolin ovat ottaneet valkoposkihanhet – vaikka eivät ne kaikkea syötäväksi kelpaavaa meiltä vie. Egyptin pimeys – joka ei ole meille tuttu vuodenaika, vaan jokin muu, sielun pimeys. 

Kulkutauteja meillä on myös, ainakin tämä korona. 

Laihat ja lihavat vuodet vuorottelevat – niin kuin ne ovat aina tehneet. 

Varmaan tutkijatkin ovat havainneet keväällä koetun koronan ja nyt voimistuvan toisen aallon välillä eroja. 

Maallikkona, mummina olen kiinnittänyt huomiota siihen, miten erilaisia mielialat ovat. Keväällä sopeuduttiin, pelättiinkin hiukan, odotettiin kesää ja valoisaa aikaa. Vaikka rajoituksia oli, niistä oli helpompi selvitä, sillä kesä oli jo askeleen päässä ja voisi lähteä mökille, lomalle, vapaalle. Vaikka kaukomatkat jäivät, vehreä kotimaa kutsui. Oli toivoa. Tauti oli vielä tuntematon, pelottava.

Talven kynnyksellä näyttää synkemmältä. Päivänvaloa on yhä vähemmän, ilma viilenee ja aamuisin sumu on sakeaa. Kun hehkuvat ruskalehdet ovat varisseet, alkaa tumma ja valoton aika. Vasta kun saadaan lunta – jos saadaan – pimeydestä tulee kauniimpaa, sinistä kaamosta. 

Elämässä tilanteet muuttuvat, työt, opinnot, arki. Elämä on epävarmaa. Rajoituksia tiukennetaan – kaikkien parhaaksi, mutta tuskin kenenkään iloksi. Joka kaipaa irtiottoa syksyn pimeästä, joutuu pettymään. Tavoite, normaali aika, tuntuu välillä olevan kovin kaukana. 

Koronasyksy käy voimille, vaikka olisikin välttynyt tartunnalta. Tauti on opittu tuntemaan, mutta vielä sitä ei ole kesytetty, uhkat tunnetaan tarkemmin. 

KIrkkomaan naakat, uskolliset.

Kansakoulun uskontotuntien kertomuksissa oli hurjia käänteitä, vastoinkäymisiä ja vuosikymmenien korpivaellus. Silti, kertomuksissa oli toivon pohjavire. Kun jaksoi ja uskalsi luottaa, kaikki kävi hyvin. Oli jaksettava, vanhatestamentilliseen aikaan kaikki kesti kauan. 

Lauantaina kävelin tutulle kirkkomaalle. Tapulin luukut avautuivat ja kellot kertoivat pyhän alkamisesta. Pikkukello kläppäsi heleästi, isokello jyhkeämmin. Niin ne ovat soineet aina lauantaisin, merkiksi siitä, että työstä saa hetkeksi hellittää. Kellot ovat eläneet seurakuntalaisten mukana ankarat ja paremmat ajat, laihat ja lihavat vuodet. On jaksettu ja kestetty, kestetään vastakin. 

Tulevaisuus näyttää, miten me opimme koronan kanssa elämään. Kyllä me sen taltutamme. Aikaa se voi viedä, mutta tuskin vuosikymmeniä. 

Mutta sitä ennen: pysykää terveinä! 

Tammenlehvien syysväritys.
Kynttilät kuistin pöydällä. Niillä on tehtävä, valo.

Syysmaisemissa kuvasi ja pohti Liisa

0 comments on “Vanhat kertomukset – elämän pohjavire

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggaajaa tykkää tästä: